Blogit

Sain mahdollisuuden käydä Oulussa juttelemassa naiskoriksen kehittämisestä.  Oli hyvä ja ajatuksia herättävä reissu. Turusta sinne oli pitkä matka. Kun asuin Helsingissä, sieltä oli aina pidempi matka muualle kuin oletin muilla olevan matkan Helsinkiin.  

En tiedä, miksi tuo matkan pituus tuli mieleeni, kun jäin pohtimaan sitä, miten lisätä korikseen naisten ja tyttöjen määrää.

Hyvän valmentajan joukkueisiin tulee enemmän tyttöjä ja hyvä valmentaja saa aikaan myös parempaa korista ja olen varma, että hyvä valmentaja mahdollistaa pelaajan pysymisen lajin parissa pidempään.

Kaikki haluavat oppia. Niin pelaajat kuin valmentajatkin. Ihmistä motivoi kokemus omasta kyvykkyydestä. Kukaan ei ole mukana pitkään, jos ei opi. Pelaaja haluaa oppia pelaamaan ja valmentaja valmentamaan. Siksi valmentajien koulutus on tärkeää. Kokemukseni mukaan korisliiton koulutusten oppimiskäsitys ja sisällöt ovat laadukkaat ja modernit.

Kirjoitin yhdessä blogissani koriskulttuurista ja viittasin mahdolliseen rakenteelliseen epätasa-arvoon. Koriksen etu on se, että lajiin saadaan valmentajiksi lisää koulutettuja naisia. Olisiko koulutusjärjestelmässä osallistumisen mahdollisuuksien lisäämisen näkökulmasta kehittämisen varaa? Olen ymmärtänyt, että monissa koulutuksissa on ehdoton pakollinen läsnäolo. Läsnäolo pakko on varmaan joskus perusteltua, mutta tänä digitaalisuuden aikana jokin hybridimalli voisi olla paikallaan.

Osallistumispakon sijaan tärkeämpää voisi olla koulutusten osaamistavoitteet ja niiden toteutumisen mahdollistaminen eri tavoin. Ovatko nämä koulutuksissa olemassa olevat toimintatavat ja niistä muodostuvat normit esimerkki rakenteista, jotka voivat olla tasa-arvon esteenä.  

Miten naisten ja tyttöjen koris näkyy koulutusten materiaaleissa ja esim. demoryhmissä. Kasvaako naisten ja tyttöjen osuus palaajissa ja valmentajissa, jos naiset ja tytöt ovat tasa-arvoisesti esillä materiaaleissa ja esim. kouluttajina?

Kasvaako alueellinen tasa-arvo, jos koulutusjärjestelmää kehitetään? Hämmästyin katsoessani alla olevaa kuvaa koriksen lisenssien alueellisesta jakautumisesta. Eteläisellä alueella on 52 % kaikista lisensseistä. Mitä muita rakenteita ja toimintatapoja kehittämällä voisi olla koriksen kehitystä vauhdittava vaikutus?  

Pohdin edellisessä blogissani sitä, voisiko näkökulmaa laajentamalla ja uusia kysymyksiä esittämällä löytää keinoja estää tyttöjen koriksen lopettaminen. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti kysyä lopettaneilta, miksi he lopettavat ja mikä voisi saada heidät jatkamaan pelaamista.

Päätin jatkaa pohdintaa kysymällä asiaa itseltäni. Minulle kävi niin fantastisesti, että pääsin naisten maajoukkueen leirille muistaakseni, kun olin 17 vuotias. Kokemusta karttui kahden maaottelun verran. Lopetin sitten homman omalla ilmoituksella. Kirjoitin kirjeen lopettamisestani silloiselle maajoukkueen päävalmentajalle.  

Omasta seurastani ei ollut kukaan muu tuolloin maajoukkueen ringissä. Koris oli intohimoni. Kävi kuitenkin niin, että leirit olivat aivan liian rankkoja minulle. Fyysisestikin. Muistan, miten vaikeaa oli kävellä portaita alas koulussa, kun jalat olivat niin kipeät. Kuitenkin liiallinen henkinen kuorma oli minulle se syy, mikä sai mut luovuttamaan.

Kärsin tuohon aikaan kovista vatsakivuista. Niitä oli tutkittu ja lääkkeetkin johonkin vaivaan saatu, mutta mitään elimellistä syytä ei koskaan selvinnyt. Muistan myös joutuneeni jäämään leirillä joistain yksittäisistä harjoituksista pois, kun en vaan vatsavaivoiltani voinut osallistua. Valvoin myös leirillä yöt. Jännitin niin kovasti kaikkea, etupäässä sitä, että jaksanko ja pärjäänkö. Olin ihan äärimmäisen kilpailullinen luonne. Suorittaminen ja ankaruus itseäni kohtaan olivat mun selviytymiskeinoja.   

En tietenkään kertonut kenellekään jännittämistäni, vaan sanoin että minulla on varmaan vatsatauti. Ja olikin useasti, ihan kovan kuumeen kera.

Nyt tajuan, että pelko ja häpeä siitä, etten jaksaisi tai pärjäisi saivat mun valitsemaan sellaisen pakoreitin, jossa sain säilyttää kasvoni. Syyksi lopettamiseeni kerroin sen, että haluan viettää aikaani enemmän silloisen poikaystäväni kanssa. Ihan käypä tarina, johon varmaan itsekin uskoin, kun sen niin kivasti selitin.

Valmennuskulttuuri oli tuolloin autoritaarinen, joten ei olisi tullut pieneen mieleenikään kertoa kenellekään peloistani. Yhdelle oman seuran pelikavereistani olin kertonut perheeni asioista. Hän piti minut hengissä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että oman seurani joukkueissa oli luultavasti muitakin ”rikkinäisiä” pelaajia, joten tunsin siellä oloni aina turvalliseksi. Emme toki silloin mistään toisillemme puhuneet. Myös valmentajamme oli turvallinen ja isällinen. Piti meistä huolta, ei hylännyt, vaikka koettelimme kaikkia mahdollisia rajoja.

Maajoukkue ei tietenkään voi olla kenenkään terapiapaikka, mutta tässä vaan koitan sanoa, että syyt lopettamiselle ovat niin moninaiset. Enkä todellakaan tiedä, miten urani maajoukkueessa olisi voinut kovin pitkään jatkua. Jokainen ymmärtää, että esteet jatkamiselle voivat henkisten syiden lisäksi liittyä fyysisiin ja taidollisin tekijöihin tai vaikka sosiaaliseen elämäntilanteeseen liittyviin hankaluuksiin. Onko edes mahdollista tukea yksilöllisesti kutakin hänen omalla matkallaan kohti omaa parastaan?

Tavoitteellinen, turvallinen, ohjattu ryhmäkokemus on päällimmäiset sanat, joilla tänään kuvaisin korisvalmennusta, johon itse uskon. Pakko myöntää, että itse valmentaja kopion omaan valmennukseeni menestykseen johtavan (niin siis luulin) autoritaarisen mallin. Pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen älysin tehdä toisin.  

Valmennuskulttuuri on toki muuttunut, mutta luulen, että joukkuetoiminnassa syntyneiden pelkojen ja häpeän tunteiden kanssa joutuvat kaikki valmentajat ja erilaisia ryhmiä ohjaavat edelleenkin kamppailemaan tajusivat sen tai eivät.   

Mun mutsi sairastaa altzheimerin tautia ja kertoo näkevänsä usein unia, joissa ihmisille tapahtuu ikäviä. Hän osaa vieläkin olla meistä läheisistä kovin huolissaan. Todellisuus ja mielessä kuvitellut asiat vaan menevät ikävästi sekaisin. Toki tämä huolissan olemisen ajatus- ja tunnemalli on hänellä ollut ennen tuota viheliästä tautiakin.

Vaikka niin hyvin tiedän, että asioiden murehtiminen ei kyllä mitään auta, olen minäkin säännöllisesti asioista huolissani. Törmäsin tähän asiaan itsessäni isommin eilen, kun koitin lohduttaa äitiäni olemaan kantamatta toisen läheisen huolta.

Aika hyvin olen äitini huolimallin omaksunut. Jos oikein muistan, mummonikin olivat kovia olemaan asioista huolissaan.

Sen verran on pojasta polvi parantunut, että ainakin koitan jutella huolistani sen ihmisen kanssa, josta olen huolissani.