Pohdin edellisessä blogissani sitä, voisiko näkökulmaa laajentamalla ja uusia kysymyksiä esittämällä löytää keinoja estää tyttöjen koriksen lopettaminen. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti kysyä lopettaneilta, miksi he lopettavat ja mikä voisi saada heidät jatkamaan pelaamista.
Päätin jatkaa pohdintaa kysymällä asiaa itseltäni. Minulle kävi niin fantastisesti, että pääsin naisten maajoukkueen leirille muistaakseni, kun olin 17 vuotias. Kokemusta karttui kahden maaottelun verran. Lopetin sitten homman omalla ilmoituksella. Kirjoitin kirjeen lopettamisestani silloiselle maajoukkueen päävalmentajalle.
Omasta seurastani ei ollut kukaan muu tuolloin maajoukkueen ringissä. Koris oli intohimoni. Kävi kuitenkin niin, että leirit olivat aivan liian rankkoja minulle. Fyysisestikin. Muistan, miten vaikeaa oli kävellä portaita alas koulussa, kun jalat olivat niin kipeät. Kuitenkin liiallinen henkinen kuorma oli minulle se syy, mikä sai mut luovuttamaan.
Kärsin tuohon aikaan kovista vatsakivuista. Niitä oli tutkittu ja lääkkeetkin johonkin vaivaan saatu, mutta mitään elimellistä syytä ei koskaan selvinnyt. Muistan myös joutuneeni jäämään leirillä joistain yksittäisistä harjoituksista pois, kun en vaan vatsavaivoiltani voinut osallistua. Valvoin myös leirillä yöt. Jännitin niin kovasti kaikkea, etupäässä sitä, että jaksanko ja pärjäänkö. Olin ihan äärimmäisen kilpailullinen luonne. Suorittaminen ja ankaruus itseäni kohtaan olivat mun selviytymiskeinoja.
En tietenkään kertonut kenellekään jännittämistäni, vaan sanoin että minulla on varmaan vatsatauti. Ja olikin useasti, ihan kovan kuumeen kera.
Nyt tajuan, että pelko ja häpeä siitä, etten jaksaisi tai pärjäisi saivat mun valitsemaan sellaisen pakoreitin, jossa sain säilyttää kasvoni. Syyksi lopettamiseeni kerroin sen, että haluan viettää aikaani enemmän silloisen poikaystäväni kanssa. Ihan käypä tarina, johon varmaan itsekin uskoin, kun sen niin kivasti selitin.
Valmennuskulttuuri oli tuolloin autoritaarinen, joten ei olisi tullut pieneen mieleenikään kertoa kenellekään peloistani. Yhdelle oman seuran pelikavereistani olin kertonut perheeni asioista. Hän piti minut hengissä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että oman seurani joukkueissa oli luultavasti muitakin ”rikkinäisiä” pelaajia, joten tunsin siellä oloni aina turvalliseksi. Emme toki silloin mistään toisillemme puhuneet. Myös valmentajamme oli turvallinen ja isällinen. Piti meistä huolta, ei hylännyt, vaikka koettelimme kaikkia mahdollisia rajoja.
Maajoukkue ei tietenkään voi olla kenenkään terapiapaikka, mutta tässä vaan koitan sanoa, että syyt lopettamiselle ovat niin moninaiset. Enkä todellakaan tiedä, miten urani maajoukkueessa olisi voinut kovin pitkään jatkua. Jokainen ymmärtää, että esteet jatkamiselle voivat henkisten syiden lisäksi liittyä fyysisiin ja taidollisin tekijöihin tai vaikka sosiaaliseen elämäntilanteeseen liittyviin hankaluuksiin. Onko edes mahdollista tukea yksilöllisesti kutakin hänen omalla matkallaan kohti omaa parastaan?
Tavoitteellinen, turvallinen, ohjattu ryhmäkokemus on päällimmäiset sanat, joilla tänään kuvaisin korisvalmennusta, johon itse uskon. Pakko myöntää, että itse valmentaja kopion omaan valmennukseeni menestykseen johtavan (niin siis luulin) autoritaarisen mallin. Pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen älysin tehdä toisin.
Valmennuskulttuuri on toki muuttunut, mutta luulen, että joukkuetoiminnassa syntyneiden pelkojen ja häpeän tunteiden kanssa joutuvat kaikki valmentajat ja erilaisia ryhmiä ohjaavat edelleenkin kamppailemaan tajusivat sen tai eivät.