Osallistuin keskustelijana Valmentajan hyvinvointi -koulutukseen. Paneelissa olivat mukana myös Jarno Koivunen ja Olli Kuoksa.
Teemoina keskustelussa olivat työhyvinvointi, kuormitus ja palautuminen, henkilökohtaiset arvot, oman työn johtaminen sekä moniammatillisen tiimin johtaminen.
Meiltä pyydettiin etukäteen vastauksia teemaan liittyviin kysymyksiin. Tässä tekstissä on osa vastauksistani.
Arvot, miksi ja miten valmennan?
Valmennan koska se on minulle jonkinlainen elämäntehtävä. Olen valmentanut erilaisia joukkueita yli 40 vuotta ja aina vaan löydän itseni salilta tekemästä jotain valmennuksen parissa. Makeinta on, jos joku omaa taipumuksen liikkumiseen ja haluaa sen kautta kehittää itseään ja tulla vaikka omassa lajissaan parhaaksi. Pienikin hetki tuolla matkalla mukana kulkiessa tuottaa minullekin merkityksellisyyttä. Erityisen iloinen olen, jos kyseessä on tytöksi tai naiseksi itsensä kokeva.
Yksi naisten maajoukkueen pelaaja ja valmennettavani sanoi minulle kerran, että älä Maikku pingota niin paljon, kun valmennat. Sä hermostutat mua ja ilmapiiri tulee kireäksi. Ihme kyllä otin palautteen vastaan. Jäin sitä sitten niin kovasti pohtimaan ja vähitellen opin, että valmennusta kannattaa tehdä rennosti, mutta tosissaan.
Toki tämä kaikki mitä tähän kirjoitan, on sitä, miten teen ja ajattelen valmennuksesta nyt. Matka on ollut kuluttava ja raskas. Aloitin matkimalla autoritäärisiä valmentajia ja siitä sitten pikkuhiljaa aloin tehdä asioita minulle sopivammalla tavalla.
Eniten olen oppinut niiltä pelaajilta tai joukkueilta, jotka eivät vielä olleet kovin hyviä tai ovat oppineet hitaasti tai muuten vaan ovat olleet hankalia. Mikä loistava mahdollisuus oppia opettamaan, kun saa pohtia, että mikä estää oppimista. Olen aina ollut kovin kiinnostunut kaikista tiedoista, jotka liittyvät valmennukseen tai elämään yleisesti. Ihmettelen paljon asioita. En kuitenkaan usko ihan kaikkea, mitä kuulen tai luen.
Mikä on tärkeää sinulle valmennuksessa?
Tärkeintä on kunnioittaa jokaista urheilijaa ja harrastajaa. Jossain kohtaa oivalsin, että kunnioitus toista kohtaan mahdollistaa valmentajan ja urheilijan erillisyyden ja vasta sen jälkeen voi syntyä tiivistäkin yhteistyötä. Tärkeää on yrittää auttaa jokaista urheilijaa edistymään omalla tasollaan. Koitan tehdä sen puhumalla totta ja ottamalla myös haastavia asioita esille rakentavalla tavalla. Oman työni reflektointi on yksi avain asia. Huomaan usein pohtivani sitä, miksi toimin niin kuin toimin.
Miten itse koet sen näkyvän arjessa?
Käytän paljon aikaa siihen, että mietin kenelle valmennusta teen. Mikä ikäryhmä on kyseessä ja mikä aika meillä on valmennus prosessiin käytettävissä. Kun raamit toiminnalle on sovittu, osaan mielessäni nähdä, mikä kehitys on sekä yksilölle, että joukkueelle mahdollista. Lukuisia epäonnistumisia on tullut siitä, että olen itse ollut kaikkein innokkain.
Olen oppinut olemaan valmennettavieni puolella ja nähdä heissä enemmän kuin he itse mahdollisesti itsessään näkevät. Näen heidät nopeampina, taitavampina, kestävämpinä ja voimakkaampina. Silloin tiedän itsekin, mihin suuntaan kehitys voi heitä viedä. Vähitellen he alkavat itsekin nähdä omia mahdollisuuksiaan niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Kun monesti on mennyt tässäkin asiassa pahasti pieleen, toitotan itselleni lausetta; kiinnostu, äläkä yritä olla kiinnostava.
Toimin siis kulloisenkin suunnitelman mukaan, mutta koitan olla joka hetkessä läsnä, jotta voin reagoida ja muuttaa toimintaa tarvittaessa. Jotenkin ajatuksella, että olen tilanteissa pää tyhjänä, mutta sydän auki. Jos edellisessä onnistun valmennustapahtumassa osaan olla rento, mutta vaativa.
Työhyvinvointi -kuormitus ja palautuminen
Mikä työssä kuormittaa eniten?
Nyt kun olen eläkkeellä ei enää paljon mikään, kun voin täysin vapaasti valita mitä teen. Koin täydellisen työuupumuksen ja sairastuin masennukseen 40-kymppisenä. Sen jälkeen olen saanut/joutunut tutustumaan itseeni paremmin. Tuon jälkeenkin olen ollut kovilla jaksamisen suhteen, mutta olen jatkanut omien varjojeni tutkailua ja just nyt tuntuu, että osaan asettaa rajat, tehdä niitä hommia, jotka ovat minulle sopivia. Nykyään teen töitäni ja harrastan vapaudesta käsin. Tekeminen on silloin rentoa ja hauskaa ja olen huomannut, että myös paljon luovempaa ja tuloksellisempaa.
Mistä tunnistat, että homma on tasapainossa/epätasapainossa?
Kun olen tasapainossa, en väsy valmennustapahtumien jälkeen ja tietysti sitten kun en ole tasapainossa väsyn. Kun väsyn, joku tunne valtaa mieleni ja kehoni. Se saa energian sitoutumaan tuohon tunteeseen ja jos sitä jatkuu pitkään, tulee väkisinkin väsymystila. Negakehä valtaa tilaa, vaikka monesti en sitä edes itse huomaa.
Millä eri keinoin pidät huolta, että palaudut?
Tutkailen omia ajatuksiani ja tunteitani ja kehoni viestejä. Tiedän aika hyvin eri kolotusten ja ajatuskuvioiden merkityksen. Esim. kun hartiani ovat jumissa ja puren hampaitani yhteen, olen jostain vihainen. Olen antanut jonkun ylittää rajanani tai olen lupautunut tekemään jotain sellaista, mikä ei ole minulle hyväksi. Muutkin kuormittavat tunteet on tullut käytyä läpi aika perusteellisesti. Vielä on kuitenkin paljon omia varjoja ihmeteltävänä.
Palautuakseni tarvitsen viikoittaisia pieniä pysähtymisen hetkiä ja vaikka tiettyjä tekstejä tai podcasteja saadakseni selville, mistä kenkä puristaa. Kävely on minulle paras tapa järjestää ajatukseni ja tunteeni uudelleen paremmalle taajuudelle ja saada ratkaisuja eteen tuleviin kysymyksiin ja löytää taas tekemisen ilo.
