Silitän äidin päätä ja hän avaa silmät, nyökkää kiitokseksi ja näen hänen katseessaan suurta lämpöä. Seuraavassa hetkessä hän luulee minua joksikin toiseksi ja silmissä on torjuntaa ja vihaa.
Äitini sairastaa muistisairautta. Pohdin kuoleman läheisyyttä ja sitä mistä näkökumista me kuolemaa tarkastellaan? Ihan kammottavaa ja äärimmäisen surullista muuten kirjoittaa tähän sana kuollut, vaikka sitä on tässä jo monien vuosien ajan äitini sairauden aikana tullut lähestyttyä. Silti kuoleman läsnäolon ja sen lopullisuuden yrittää karkottaa viimeiseen asti jonnekin pois mielestä.
Virallisen määritelmän mukaan ihminen on kaiketi kuollut, kun kaikki hänen elintoimintonsa ovat loppuneet. Mutta onko äitini kuollut itselleen jo nyt kun sairaus on vienyt häneltä hänen persoonallisuutensa, lähes kaikki kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt, hän ei enää juurikaan halua syödä eikä juoda ja elämää koetaan vuoteesta käsin.
Miten me omaiset? Onko hän meille omaisille kuollut, kun hän ei enää ole se äiti, mummo, isomummo, anoppi, jne. joka hän ennen sairauden loppuvaihetta oli.
Itse hän ei varmaan osaa ajatella, saatikka ilmaista suhdettaan kuolemaan, joten hänen kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa suhteessa kuolemaan jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Syömisestä kieltäytymisen voisi ajatella kyllä jotain tarkoittavan.
Minulle äitini on edelleen välillä läsnä, vaikka valtaosa aikaa menee hänellä meidän ns terveiden maailmasta käsin katseltuna ihan jossain muussa todellisuudessa tai sitten hän on niin väsynyt, ettei jaksa juurikaan edes silmiään avata. Joinain päivinä hänellä on vielä energiaa puhua ja liikkuakin hoitajien avustuksella.
Merkillistä kyllä, minun ja äitini suhde on tässä hänen sairautensa aikana saanut uudenlaisia käänteitä. Sairaus on mm. poistanut kontrollin ja häneltä on varmaan kuoriutunut kaikki mieltä suojaavat kerrokset. Hän on todellakin ilmaissut tunteitaan laidasta laitaan. Härskien, rumien ja kummallisten juttujen lisäksi hän on ilmaissut myös paljon positiivisia tunteita ja rakkautta minua ja muita läheisiä kohtaan.
Myös minä olen tässä hänen sairautensa kuluessa saanut ja joutunut käymään läpi monet tunteet suhteessa äitiini, jotta olen voinut aidosti myös kokea tätä aivan uudenlaista rakkautta ja yhteyttä häneen. Olen saanut yhteyden siihen äidin rakkauteen, jota hän ei ole osannut ja pystynyt (ominen vaikeuksiensa takia) juuri koskaan minua kohtaan ilmaisemaan. Tai ainakin niin minusta on tuntunut.
Käsittämätöntä, että me on saatu joissain pienissä hetkissä kokea yhdessä ihan valtavan hieno yhteys. Tästä yhteydestä olen äärimmäisen kiitollinen.
Äidin ja minun yhteinen matka jatkuu ainakin vielä tänään.
Kuvassa minä ja äitini 6 vuotta sitten hänen 90 vuotispäivillä.
