Blogit

Osallistuin keskustelijana Valmentajan hyvinvointi -koulutukseen. Paneelissa olivat mukana myös Jarno Koivunen ja Olli Kuoksa.

Teemoina keskustelussa olivat työhyvinvointi, kuormitus ja palautuminen, henkilökohtaiset arvot, oman työn johtaminen sekä moniammatillisen tiimin johtaminen. 

Meiltä pyydettiin etukäteen vastauksia teemaan liittyviin kysymyksiin. Tässä tekstissä on osa vastauksistani. 

Arvot, miksi ja miten valmennan?

Valmennan koska se on minulle jonkinlainen elämäntehtävä. Olen valmentanut erilaisia joukkueita yli 40 vuotta ja aina vaan löydän itseni salilta tekemästä jotain valmennuksen parissa. Makeinta on, jos joku omaa taipumuksen liikkumiseen ja haluaa sen kautta kehittää itseään ja tulla vaikka omassa lajissaan parhaaksi. Pienikin hetki tuolla matkalla mukana kulkiessa tuottaa minullekin merkityksellisyyttä.  Erityisen iloinen olen, jos kyseessä on tytöksi tai naiseksi itsensä kokeva. 

Yksi naisten maajoukkueen pelaaja ja valmennettavani sanoi minulle kerran, että älä Maikku pingota niin paljon, kun valmennat. Sä hermostutat mua ja ilmapiiri tulee kireäksi. Ihme kyllä otin palautteen vastaan. Jäin sitä sitten niin kovasti pohtimaan ja vähitellen opin, että valmennusta kannattaa tehdä rennosti, mutta tosissaan.

Toki tämä kaikki mitä tähän kirjoitan, on sitä, miten teen ja ajattelen valmennuksesta nyt.  Matka on ollut kuluttava ja raskas. Aloitin matkimalla autoritäärisiä valmentajia ja siitä sitten pikkuhiljaa aloin tehdä asioita minulle sopivammalla tavalla.     

Eniten olen oppinut niiltä pelaajilta tai joukkueilta, jotka eivät vielä olleet kovin hyviä tai ovat oppineet hitaasti tai muuten vaan ovat olleet hankalia. Mikä loistava mahdollisuus oppia opettamaan, kun saa pohtia, että mikä estää oppimista.  Olen aina ollut kovin kiinnostunut kaikista tiedoista, jotka liittyvät valmennukseen tai elämään yleisesti. Ihmettelen paljon asioita. En kuitenkaan usko ihan kaikkea, mitä kuulen tai luen.

Mikä on tärkeää sinulle valmennuksessa?

Tärkeintä on kunnioittaa jokaista urheilijaa ja harrastajaa. Jossain kohtaa oivalsin, että kunnioitus toista kohtaan mahdollistaa valmentajan ja urheilijan erillisyyden ja vasta sen jälkeen voi syntyä tiivistäkin yhteistyötä. Tärkeää on yrittää auttaa jokaista urheilijaa edistymään omalla tasollaan. Koitan tehdä sen puhumalla totta ja ottamalla myös haastavia asioita esille rakentavalla tavalla.  Oman työni reflektointi on yksi avain asia. Huomaan usein pohtivani sitä, miksi toimin niin kuin toimin.

Miten itse koet sen näkyvän arjessa?

Käytän paljon aikaa siihen, että mietin kenelle valmennusta teen. Mikä ikäryhmä on kyseessä ja mikä aika meillä on valmennus prosessiin käytettävissä.  Kun raamit toiminnalle on sovittu, osaan mielessäni nähdä, mikä kehitys on sekä yksilölle, että joukkueelle mahdollista. Lukuisia epäonnistumisia on tullut siitä, että olen itse ollut kaikkein innokkain.

Olen oppinut olemaan valmennettavieni puolella ja nähdä heissä enemmän kuin he itse mahdollisesti itsessään näkevät. Näen heidät nopeampina, taitavampina, kestävämpinä ja voimakkaampina. Silloin tiedän itsekin, mihin suuntaan kehitys voi heitä viedä. Vähitellen he alkavat itsekin nähdä omia mahdollisuuksiaan niin urheilussa kuin muussakin elämässä.  Kun monesti on mennyt tässäkin asiassa pahasti pieleen, toitotan itselleni lausetta; kiinnostu, äläkä yritä olla kiinnostava.

Toimin siis kulloisenkin suunnitelman mukaan, mutta koitan olla joka hetkessä läsnä, jotta voin reagoida ja muuttaa toimintaa tarvittaessa. Jotenkin ajatuksella, että olen tilanteissa pää tyhjänä, mutta sydän auki. Jos edellisessä onnistun valmennustapahtumassa osaan olla rento, mutta vaativa. 

Työhyvinvointi -kuormitus ja palautuminen        

Mikä työssä kuormittaa eniten?

Nyt kun olen eläkkeellä ei enää paljon mikään, kun voin täysin vapaasti valita mitä teen. Koin täydellisen työuupumuksen ja sairastuin masennukseen 40-kymppisenä. Sen jälkeen olen saanut/joutunut tutustumaan itseeni paremmin. Tuon jälkeenkin olen ollut kovilla jaksamisen suhteen, mutta olen jatkanut omien varjojeni tutkailua ja just nyt tuntuu, että osaan asettaa rajat, tehdä niitä hommia, jotka ovat minulle sopivia. Nykyään teen töitäni ja harrastan vapaudesta käsin. Tekeminen on silloin rentoa ja hauskaa ja olen huomannut, että myös paljon luovempaa ja tuloksellisempaa.        

Mistä tunnistat, että homma on tasapainossa/epätasapainossa?

Kun olen tasapainossa, en väsy valmennustapahtumien jälkeen ja tietysti sitten kun en ole tasapainossa väsyn. Kun väsyn, joku tunne valtaa mieleni ja kehoni. Se saa energian sitoutumaan tuohon tunteeseen ja jos sitä jatkuu pitkään, tulee väkisinkin väsymystila. Negakehä valtaa tilaa, vaikka monesti en sitä edes itse huomaa.           

Millä eri keinoin pidät huolta, että palaudut?

Tutkailen omia ajatuksiani ja tunteitani ja kehoni viestejä. Tiedän aika hyvin eri kolotusten ja ajatuskuvioiden merkityksen. Esim. kun hartiani ovat jumissa ja puren hampaitani yhteen, olen jostain vihainen. Olen antanut jonkun ylittää rajanani tai olen lupautunut tekemään jotain sellaista, mikä ei ole minulle hyväksi. Muutkin kuormittavat tunteet on tullut käytyä läpi aika perusteellisesti. Vielä on kuitenkin paljon omia varjoja ihmeteltävänä.

Palautuakseni tarvitsen viikoittaisia pieniä pysähtymisen hetkiä ja vaikka tiettyjä tekstejä tai podcasteja saadakseni selville, mistä kenkä puristaa. Kävely on minulle paras tapa järjestää ajatukseni ja tunteeni uudelleen paremmalle taajuudelle ja saada ratkaisuja eteen tuleviin kysymyksiin ja löytää taas tekemisen ilo.  

Silitän äidin päätä ja hän avaa silmät, nyökkää kiitokseksi ja näen hänen katseessaan suurta lämpöä.  Seuraavassa hetkessä hän luulee minua joksikin toiseksi ja silmissä on torjuntaa ja vihaa.  

Äitini sairastaa muistisairautta.  Pohdin kuoleman läheisyyttä ja sitä mistä näkökumista me kuolemaa tarkastellaan?  Ihan kammottavaa ja äärimmäisen surullista muuten kirjoittaa tähän sana kuollut, vaikka sitä on tässä jo monien vuosien ajan äitini sairauden aikana tullut lähestyttyä. Silti kuoleman läsnäolon ja sen lopullisuuden yrittää karkottaa viimeiseen asti jonnekin pois mielestä.

Virallisen määritelmän mukaan ihminen on kaiketi kuollut, kun kaikki hänen elintoimintonsa ovat loppuneet. Mutta onko äitini kuollut itselleen jo nyt kun sairaus on vienyt häneltä hänen persoonallisuutensa, lähes kaikki kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt, hän ei enää juurikaan halua syödä eikä juoda ja elämää koetaan vuoteesta käsin.

Miten me omaiset? Onko hän meille omaisille kuollut, kun hän ei enää ole se äiti, mummo, isomummo, anoppi, jne. joka hän ennen sairauden loppuvaihetta oli.

Itse hän ei varmaan osaa ajatella, saatikka ilmaista suhdettaan kuolemaan, joten hänen kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa suhteessa kuolemaan jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Syömisestä kieltäytymisen voisi ajatella kyllä jotain tarkoittavan.

Minulle äitini on edelleen välillä läsnä, vaikka valtaosa aikaa menee hänellä meidän ns terveiden maailmasta käsin katseltuna ihan jossain muussa todellisuudessa tai sitten hän on niin väsynyt, ettei jaksa juurikaan edes silmiään avata.  Joinain päivinä hänellä on vielä energiaa puhua ja liikkuakin hoitajien avustuksella.  

Merkillistä kyllä, minun ja äitini suhde on tässä hänen sairautensa aikana saanut uudenlaisia käänteitä. Sairaus on mm. poistanut kontrollin ja häneltä on varmaan kuoriutunut kaikki mieltä suojaavat kerrokset. Hän on todellakin ilmaissut tunteitaan laidasta laitaan. Härskien, rumien ja kummallisten juttujen lisäksi hän on ilmaissut myös paljon positiivisia tunteita ja rakkautta minua ja muita läheisiä kohtaan.  

Myös minä olen tässä hänen sairautensa kuluessa saanut ja joutunut käymään läpi monet tunteet suhteessa äitiini, jotta olen voinut aidosti myös kokea tätä aivan uudenlaista rakkautta ja yhteyttä häneen. Olen saanut yhteyden siihen äidin rakkauteen, jota hän ei ole osannut ja pystynyt (ominen vaikeuksiensa takia) juuri koskaan minua kohtaan ilmaisemaan. Tai ainakin niin minusta on tuntunut.

Käsittämätöntä, että me on saatu joissain pienissä hetkissä kokea yhdessä ihan valtavan hieno yhteys. Tästä yhteydestä olen äärimmäisen kiitollinen.

Äidin ja minun yhteinen matka jatkuu ainakin vielä tänään.  

Kuvassa minä ja äitini 6 vuotta sitten hänen 90 vuotispäivillä.

Sain puhelinsoiton, jossa soittaja kysyi kokemuksiani uuden seuran perustamiseen liittyen.  Kävimme soittajan kanssa hyvän keskustelun ja siitä tuli mieleeni kirjoittaa nämä päällimmäiset ajatukset aiheesta.

Miksi uusi seura – motiivit tikunnokkaan

Idea uudesta seurasta syntyi Koronan jyllätessä, kun muutamalle sportin yhdistämälle kavereille tuli tarve ajatella Koronan jälkeistä elämää ja mahdollisuutta taas liikkua ja liikuttaa ihmisiä koriksen merkeissä.    

Yhdessä pohdittiin jo heti alkuun, mikä meitä motivoisi, jos lähtisimme ihan oikeasti perustamaan uutta seuraa. Oliko motiivit liikkumisen mahdollistaminen, vai se että joku sitten sanoisi, että kylläpä teette hyvää duunia. Molemmat motiivit ovat mulla samanaikaisesti läsnä. Toki kiva saada positiivista palautetta, mutta vielä kivampi on nähdä ihmisten liikkuvan koriksen parissa. Kovasti mietittiin myös, kuinka paljon itse kullakin on mahdollista laittaa aikaansa seurantoimintaan.

Arvoista ja omasta tekemisestä kaikki lähti

Kun motiivit oli käyty läpi, alkuun lähdettiin määrittelemällä uudelle seuralle arvot. Niiden piti olla sellaiset, joihin me itse ainakin voisimme uskoa ja sellaiset, että ne jotain meille ja meistä kertoisivat ja ohjaisivat meidän toimintaamme.  Tämän linkin takaa näet arvomme.

Ihan alussa myös punnittiin hyviä ja huonoja puolia kahden eri vaihtoehdon välillä. Liityttäisiinkö mukaan johonkin toiseen seuraan vai tehtäisiinkö ihan oma juttu. Plussat ja miinukset vaihtoehtojen välillä olivat yhtä suuret, mutta tunteen ohjaamana päätettiin tehdä ihan oma juttu. Myös seuran nimeä pohdittiin hartaasti.  Turun piti näkyä ja koripallo piti olla esillä.

Pitää olla kivaa ja vastuuta tulee kantaa – kukaan ei jaksa työntää ihmisiä edessään eikä vetää perässään

Tarvittiin lisää osaavia ja hyviä ihmisiä mukaan ja ensisijaisen tärkeää oli löytää henkilöt, jotka kaikki jakoivat arvomme ja joilla oli asiantuntijuutta kehittää seuran perusteita. Olin ihan äimän käkenä, kun kaikki, joita kysyimme, halusivat lähteä mukaan. Muodostui osaava ja innokas johtokunta, jossa on liikunnan, markkinoinnin, myynnin ja viestinnän taitajia.  Mulla pyörii tässä kohtaa päällimmäisenä ajatus siitä, että hauskaa pitää olla, mutta mielipiteet pitää saada sanotuksi. Seuran arvoista on itseämme muistutettu ainakin kerran tässä matkan varrella.  

Tehtävää on piisannut. Säännöt, nettisivut, joukkueet, taloushallinto, visiot, missiot, salivuorot, välineet jne.

Kun seuran säännöt saatiin valmiiksi, koitti hieno hetki, kun rekisteröimme yhdistyksemme. Hommat etenivät ja piti lähteä pohtimaan, mitä ryhmiä perustetaan, mistä löydetään ohjaajat ja saadaanko salit ja miten viestitään ja vastaanotetaan mahdolliset ilmoittautumiset. Paljon oli siis tehtäviä. Intoa kuitenkin riitti ja kaikki saatiin tehtyä. Ensimmäiset ryhmät käynnistyvät syyskuussa 2022.  Yhteensä meillä on nyt kuusi ryhmää ja niissä 83 liikutettavaa.

Paras onnistuminen on ollut koriksen tämän alueen uusi tuote – perhekoris.  Nyt meillä on kaksi täyttä ryhmää ja jonossa olisi lisää tulijoita.

Alkuun oltiin taloudellisesti pakkasella

Seuran perustamiseen liittyy kertaluontoisia kuluja, joita ei tietenkään kenelläkään ollut. Osa johtokunnan jäsenistä laittoi vähän omistaan alun käynnistymisen varmistamiseksi, ja laskelmien mukaan jäämme kauden lopuksi muutaman satasen plussan puolelle, jos kaikki mukana olevat maksavat ryhmien kausimaksut. Olemme halunneet pitää toiminnan harrastajille erittäin edullisena, mutta kuluja vastaavat tulot on kaikki kerättävä harrastajilta.

Ärsyynnyn tyhjistä juhlapuheista – meidän hommamme on arjen haasteiden ratkaisemista

Kun kuuntelen puolueiden, valtakunnallisten järjestöjen ja kuntien päättäjien juhlapuheita siitä kuinka arvokasta työtä me seuratasolla teemme ja kuinka meitä pitää tukea ja toisaalta, kuinka meitä pitää paimentaa resursseja ohjaten siinä keitä ja milloin liikutamme, en voi olla kimpaantumatta.

Meidän haasteemme on arjen tekojen tasalla. Miten, millä hinnalla ja mistä saamme salivuoroja, miten koulutamme ja tuemme ohjaajia ja valmentajia, millä keinoin hoidamme hyvän hallinnon haasteet. Pieni, mutta merkittävä ongelma on ollut se, että mihin ihmeeseen laitamme kaikki välineemme, kun koulujen tiloihin niitä ei saa laittaa, puhumattakaan siitä, miten mahdollistamme kaikkein vähävaraisimpien mahdollisuuden harrastaa. Listaa voisin jatkaa.

Meidät saa tekemään yhteistyötä ja meiltä saa arvostusta kuuntelemalla meidän tarpeitamme ja pohtimalla yhdessä ratkaisuja meitä askarruttaviin arjen asioihin. Aina kaapin päältä ei ehkä tiedä, mitä ruohonjuuritasolla tuumataan ja tarvitaan. Tässä olisi kaikilla toimijoilla mahdollinen kehittämisen paikka, jotta kuntalaisten liikuttajia saataisiin lisää.  

Kiitokset saa tässä kohtaa saa Turun kaupungin ilmaiset salivuorot alle 18-vuotiaille, Korisliiton 1. tason ja LiikUn organisoimat kuntien kanssa yhteistyössä toteutetut maksuttomat koulutukset, Olympiakomitean tähtiseuraohjelma ja Suomisport palvelu sekä OKM:n seuratuki.  

Lopuksi

Seuratoiminnan pyörittäminen on haastavaa, hauskaa ja yhteisöllistä puuhaa, mutta siihen tarvitaan resursseja, osaamista ja intoa.  Olisi kiva saada sinut mukaan liikkumaan tai liikuttamaan. Seuraamme voit myös tukea liittymällä meidän kannatusjäseneksemme tai vaikka rakentamalla meidän kanssamme sopivaa yhteistyötä.  

Käy sivuillamme, ota yhteyttä ja liity mukaan. www.bcturku.fi

Katselin naisten korismaaotteluita sekä telkkarista, että paikan päällä. Jalkeilla oli taas tosi lahjakkaita nuoria pelaajia, mutta taas sama lopputulos. Hävityt ottelut. Ei paikkaa EM-kisoissa. Samaa laulua ja samoja sanoja on kuitenkin toistettu vuodesta toiseen.

Uskomusharha kuuluu seuraavasti: Joukkueessa on tosi hyvät ja lahjakkaat nuoret. Kunhan harjoitutamme heitä seuraavat vuodet, niin naisten joukkue tulee pärjäämään Euroopan huipulla.  

Samaan harhaan kuuluu sysääminen vastuusta koripalloilijan kehittymisestä liikaa nuoren yksilön itsensä harteille.  Kuulen usein sanottavan, että tytön tai naisen on vaan haluttava tarpeeksi ja kun panostaa lajiin kaiken, voi sitten päästä huipulle.  

Miksi aikuinen nainen tavoittelisi ammattilaisuutta, jos ammatista ei saa toimeentuloa, sitä ei arvosteta eikä siitä ole edes ehkä hyötyä työelämään pääsyssä? Ihan silkasta rakkaudesta lajiin pääsee parhaimmillaan varmaan juuri nuoreksi lahjakkuudeksi.

Samaa totuutta on kuultu viimeiset kymmenen vuotta. Edellisen seitsemän vuoden aikana kahdestakymmenestä naisten EM- karsintaottelusta voittoja on tullut kuitenkin vain yksi.  Naisten joukkue on ikärakenteeltaan samanlainen kuin se oli seitsemän vuotta sitten.  Näiden vuosien aikana rosterissa on ollut varmaan 50 pelaajaa (tieto ei perustu faktaan vaan arvaukseen).

Ollaanko siis seitsemän vuoden päästä taas samassa tilanteessa?

Tässä kohtaa sinun kuuluu keksiä kaikki perustelut, miksi olemassa olevat uskomukset ovat kuitenkin ne parhaat ja oikeat. Saman koris kulttuurin kasvattina sinun kuuluukin puolustaa tätä vallitsevaa ajatusta.  

Haastan kuitenkin olemassa olevia uskomuksia ja väitän, että suomalaisessa palloilukulttuurissa on tekijöitä, jotka estävät naisia ja tyttöjä valitsemasta koripallon huipulle tähtäävän elämän. Eikä kyse ole yksilön ongelmasta, eikä se ratkea yksilöitä kehittämällä.

Koris eroaa yksilöurheilusta merkittävästi siinä, että menestyvän joukkueen rakentamiseen tarvitaan lähes kymmenestä eri syntymävuodesta koostuva naisten joukkue. Pelaajia tarvitaan siis paljon, jotta olisi edes on mahdollisuus rakentaa maajoukkue aikuisista pelaajista.

Uusia tavoitteita ja uusia toimenpiteitä

Tarvitaan rohkeampaa puhetta siitä, että naisen ja naisten joukkueen polku ei ole sama kuin miesten polku. Tarvitaan halu tehdä uudet toimenpiteet kulttuurin muutokseen. Tavoitteeksi pitää ottaa lisää aikuisista koostuvia joukkueita suomalaiseen korikseen, uusia näkökulmia resurssien hankintaan, arvostusta pelaajia kohtaan sekä myös aikuisten naisten opiskelu ja työelämän urien tukeminen. Kehittämisen uudeksi näkökulmaksi tulee ottaa aikuisten naisten pelaamisen ja harjoittelun mahdollisuuksien parantamiseen.

Kun tavoite on muuttunut, niin on pakko keksiä uudet keinot. Jokainen koristoimija niin seura- kuin liittotasolla joutuisi miettimään, miksi pelaajat eivät jatka pelaamista pidempään.

Uusia uskomuksia

Seuraavassa minun listani vaadittavista muutoksista naisten ja tyttöjen koripallokulttuurin kehittämiseen  

• uskotaan väittämään, että naisen tie urheilussa ei ole sama kuin miehen
• löydetään koko koripalloperheen hyväksymä naisten koriksen oikeutus ja olemassaolon syy
• etsitään yhdessä laajempaa kulttuurista näkökulmaa omaavien toimijoiden kanssa uusi suunta ja keinot kehitykselle
• käytetään ja hankitaan riittävät resurssit kehittämiseen
• rekrytoidaan/ koulutetaan ja vaaditaan tasa-arvo osaajia johtajiin, valmentajiin ja kaikkiin toimijoihin ja otetaan naiset mukaan oman asiansa kehittämiseen
• korisliitto on johtava liikuntakulttuurin tasa-arvon edistäjä
• muutetaan kaikki olemassa olevat korisliiton ja seurojen rakenteet (kilpailu, koulutus, valmennus, lajinlevitys) naisten koriksen uusien kehityskohteiden ja tavoitteiden mukaisisi, poistetaan esteitä osaamisen lisäämiseksi
• luodaan uudenlaista tarinaa menestyvästä naisten koriksesta, ei vähätellä eikä unohdeta viestintää, palkkaa ja palkitsemista

Koripalloliiton Jussi Räikkä esitteli Kohti Unelmien Naiskorista seminaarissa Susiladies strategian. Hyvä esitys, jonka tavoitteet on helppo allekirjoittaa, menestys naisissa ja unelmana Olympialaiset. Koitin etsiä lisäinfoa aiheesta, mutta ainakaan korisliiton sivuilta ko. strategiaa ei löytynyt, joten on tosi vaikea saada tietoon, miten jatkossa nuo tavoitteet on ajateltu toteutettavan. Jussin seminaarissa esittämät keinot keskittyivät minusta ansiokkaasti lajin ja valmennukseen liittyviin kysymyksiin. Ainakaan minulle ei esityksestä kirkastunut, miten suomalainen palloilukulttuuri voisi kehittyä niin, että se kannustaisi naisia korisammattilaisiksi.  

Tie kulttuurin muutokseen on varmaan vielä pitkä, mutta nyt olisi uusien valintojen aika.   

(Teksti on julkaistu kirjassa Kuudes pelaaja kentällä, 70 vuotta suomalaista naiskoripalloa)

Kysyin omilta vanhoilta pelikavereiltani mikä on ollut esteenä, että he eivät ole päässeet urallaan omaan parhaaseensa.  Sain vastauksia, joissa pääasialliset syyt olivat pelaajan ja valmentajan suhteeseen liittyvät vaikeudet ja pelaajien loukkaantumisiin liittyviin syyt.  Osa vastasi myös omien tyttöjensä puolesta, joten pikkuotokseni kattoi myös nuorempien sukupolvien lopettamiseen liittyviä huomioita.  Valmennus on kehittynyt tosi paljon viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta toki on vielä paljon tehtävää, jotta ainakaan valmentajan ja pelaajan välinen yhteistyö ei olisi jatkamisen esteenä. 

Veikkaisin, että valtaosa valmentajista ajattelee, että naisten ja miesten, tyttöjen ja poikien valmennus on ihan samanlaista sukupuolesta riippumatta. Niinhän se tietenkin onkin, jos ja kun valmennus nähdään pelaajan ja pelaajien ja valmentajan välisenä suhteena, joka tapahtuu joukkueen pelaajien ja valmentajan lähitoimintaympäristössä eli siellä salissa. Ihmisiähän siellä valmennetaan.

Olisi kannattanut kysyä pelikavereiltani myös sitä, että olisiko heidän ympäristössään ollut jotain sellaista, joka toisin ollessaan olisi mahdollistanut parempaan lopputulokseen pääsemisen.

Lähipiirin tuki on ratkaisevaa

Olisinko saanut vastauksia, joissa olisi tullut esiin perheen ja muun lähipiirin vaikutus pelaamiseen. Onko läheisten ihmisten tuki ollut riittävä urheiluun panostaminen. Tuliko pelaajana sellainen fiilis, että voi koetella kaikin olemassa olevin keinoin sitä, kuinka pitkälle urallaan voisi päästä. Oliko perheellä varaa kaikkeen siihen, mitä pelaaminen vaati? Itse kukin meistä haluaa tulla hyväksytyksi omassa lähipiirissään ja tekee valintoja elämänsä suhteen ainakin tiedostamattaan myös muiden arvostuksen näkökulmasta.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tehdyssä tutkimuksessa seurattiin nuorten osallistumista liikuntaseuratoimintaan 15 ikävuodesta 19-vuotiaiksi asti. Tutkimuksen aikana huomattava osa lopetti seuraurheilun (41,1 %).  Opiskeluun keskittyminen osoittautui tärkeimmäksi seuraosallistumisen lopettamissyyksi naisilla ja miehillä. Naisilla lopettamiseen olivat yhteydessä korkeampi koulumenestys ja koettu vanhempien tuen väheneminen. Tuki tarkoitti tässä tutkimuksessa kannustamista, kyyditsemistä ja yhdessä liikkumista (Rinta-Antila K, Koski P, Heinonen O J, Korpelainen R, Parkkari J, Savonen K, Toivo K, Uusitalo A, Valtonen M, Vasankari T, Villberg J & Kokko S. 2022. Educational and family-related determinants of organized sports participation patterns from adolescence to emerging adulthood).

Seuralla, kunnalla ja liitolla on väliä 

Miten pelaamisen jatkamiseen on vaikuttanut urheiluseura? Löytyykö seuroissa sellainen polku pelaajille, että se mahdollistaa urheilijaksi kasvamisen, niin valmennuksen, talouden kuin vaikka joukkueen näkyvyyden ja arvostuksen suhteen. Arvatenkin pelaajat haluavat olla mukana toiminnassa, joka on merkittävää omassa lähiympäristössä.

Miten kunnat tukevat pelaajia ja joukkueita? Onko seuralla kunnan tukemana salit ja resurssit siihen, että se kannustaa seuroja edistämään myös tyttöjen ja naisten urheilua.

Mitä tekee lajiliitto? Panostaako se resurssein ja erityistoimin naisten ja tyttöjen urheiluun. Vai onko lajiliiton perususkomus se, että hyvä tulee, kun tehdään samalla lailla naisten ja miesten korista. Vieläkö naisten korista tehdään pikkasen vasemmalla kädellä ja pienemmin resurssein.

Joko sponsorit ja muut tukijat ovat valmiina auttamaan myös huipulle tähtääviä naisia ja naisten joukkueita samassa mittakaavassa kuin miesten vastaavia?

Toimintaympäristön kehittyminen on pelaajan, valmentajan, seuran, kunnan ja liiton vastuulla

Onko se sittenkään ihan sama asia, onko valmennettavani tyttö vai poika vai mies tai nainen. Mahdollistaako nykyinen valmennus ja koriksen vallitseva toimintaympäristö samalla tavalla tyttöjen ja poikien koriksessa jatkamisen ja kehittymisen.

Onko toimintaympäristön kehittäminen myös valmentajan vastuulla? Mitä sitten vaikka valmentaja on briljantti tietäjä ja osaaja nuorten tyttöjen valmennuksessa, kun pelaajat ovat lopettaneet pelaamisen ennen kuin se on edes varsinaisesti alkanut.  

Oma ajatukseni on selkeä. Jokaisen naisia ja tyttöjä valmentavan tulee miettiä uudestaan, mikä omassa työssä tai harrastuksessa olisi kaikkein keskeisintä, jotta omassa seurassa ja joukkueessa pelaavat voisivat jatkaa pelaamistaan kauemmin. Naisten ja tyttöjen urheilu tarvitsee koko toimintaympäristön muutosta. Muutoksen voivat tehdä yhdessä kaikki koriksen toimijat. Ei riitä, että äänessä ovat vain pelaajat, mukaan tarvitaan myös pelaavat pojat ja miehet.

Tarvitaan lisää seuroja, joissa panostetaan miesten joukkueen lisäksi samanarvoisesti myös naisten joukkueen kehittämiseen. Miesten kanssa yhdessä lisää naisia valmentamaan, johtamaan, markkinoimaan ja viestimään ja sponsoroimaan.

Liitto on avainasemassa. Tarvitaan terävää ja uudenlaista toimintaympäristön analyysia ja strategia toimenpiteineen ja resursseineen. Toimenpiteiden pitää vastata niihin ongelmiin, jotka kulttuurissa estävät naisia pelaamasta, valmentamasta, johtamasta ja tukemasta naisten ja tyttöjen korista.  Aloitetaan vaikka siitä, että kaikki resurssit jaetaan tästä päivästä lähtien tasan miesten ja naisten koriksen kesken.

Henrik Dettmann teki koko koriksen yhden merkittävimmän palveluksen nostamalla kaikkien vaatimustasoa, vaatimalla ja pakottamalla liiton panostamaan tarvittavat resurssit miehille ja koko miesten maajoukkueen toiminnalle. Nyt viimeistään on vastaavan kokoisten, mutta naisten toimintaympäristön kannalta merkittävien tekojen aika. Voisitko sinä olla kehityksen moottori?

Kun ympäristö, ei siis vain naiset ja tytöt vaan kaikki toimijoiden asenteet ja arvot muuttuvat tyttöjen ja naisten peliä arvostavaksi, niin yhä useammat tytöt valitsevat kokeilla siipiensä kantavuutta myös huipulle asti.

Yksi minulle vastanneista nuoremman polven pelaajista kirjoitti näin (poistin lainauksesta valmentajan ja pelaajien nimet).  ”Omien lasten korisvalmentajien joukossa on ollut kaikenlaisia tapauksia, mutta enimmäkseen hyviä sellaisia. Yksi nimi, jonka haluan nostaa tässä yhteydessä, on valmentaja X.  Hän on valmentanut sekä meidän tyttöjä että poikaani.  Hän on erittäin vaativa, mutta aidosti kiinnostunut pelaajiensa tavoitteista ja tekee kaikkensa, minkä pystyy, tukeakseen pelaajaa saavuttamaan sen, mitä tämä tavoittelee”.

Tuntitolkulla jalkapalloa. Kaikki kisojen pelit näytetään suorana. Ennen pelejä ja pelien jälkeen kiinnostavat analysoinnit asiantuntevien futisammattilaisten toimesta. Suomi pelaa kisoissa ja pelaajista ja joukkueista on saatavilla paljon taustatietoa. Pelaajista on tullut kiinnostavia persoonia.  Kisojen ympärillä paljon muutakin. Tsemppivideoita ja kilpailuja. Monet silmäätekevät ovat joukkueen tukena. Ja kyseessä on naisten jalkapallon EM-kisat. Huikeeta. Kiitos Yle. Tuotantoon on panostettu samalla volyymilla kuin edellisiin miesten kisoihin. Ei voi kun nostaa hattua päästä. Jalkapallo naisten pelaamana on kehittynyt huimasti ja pelejä on ilo katsella.

Toisaalla luin Hesarin uutisen, jossa sanottiin, että Suomi saavuttaa tasa-arvon 132 vuoden päästä. Raportti: Sukupuolten tasa-arvo toteutumassa 132 vuoden päästä – Suomi toiseksi tasa-arvoisin maa – Kotimaa | HS.fi. Raportissa tarkastellaan tasa-arvoa neljällä alueella: taloudellinen osallistuminen ja mahdollisuudet, koulutuksen saavutettavuus, terveys sekä poliittinen valtuutus.

Vaikka nuo jalkapallon kisat on nyt toteutettu Ylen toimesta tasa-arvoisesti, tuntuu, että monilta osin liikuntakulttuurin tasa-arvoon on matkaa 500 vuotta.

Itselläni oli vaihe, jossa en vuosiin jaksanut puhua tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta. Sen verran kuluin ja väsyin yksinäiseen puurtamiseeni. Omat ponnisteluni johtivat jonkin mittaiseen katkeruuden ajanjaksoon, jolloin en voinut edes katsoa oman lajini pelejä.

Viimeisten vuosien mittaan huomaan saaneeni taas osan tasa-arvokysymyksiin liittyvästä energiastani takaisin ja kiinnostus puhua ja ajatella asiaa on nostanut päätään. 

Edistystä on tietysti tapahtunut, mutta pelkään, että niin moni tyttö ja nainen, joka omaisi taipumusta sporttiin ja sen eri tehtäviin, ei valitse liikuntaa ja urheilua, kun se on niin kovin tunkkainen ja kaukana esim. mahdollisuuksien tasa-arvosta. Löysin tätä aihetta koskevan blogin    ”Olenko vähemmän valmentaja, koska valmennan tyttöjä?”, kysyy helsinkiläinen juniorivalmentaja ja esittää huolensa tyttöfutiksen tilasta Suomessa – Suunnanmuutos (wordpress.com), jossa valmentaja Henrik Suonio kertoo omasta valmentajan arjestaan tyttöjen jalkapallon parista.

Kiitollisuudella olen noteerannut myös monia rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat ja jaksavat edistää avoimemman keskustelukulttuurin syntyä sporttiin.

Kuuntelin Suomi-Areenan keskustelua, jossa Anni Vuohijoki ja Jonna Hakkarainen puhuivat selkein sanoin siitä yksinäisyydestä, johon me liikuntakulttuurin toimijat urheilijat jätimme, heidän kaikkein vaikeimmilla hetkillään. Hävettää. Siinä on peiliin katsomisen paikka ihan jokaisella, jota tämä asia koskee.

Urheilussa on niin paljon hyvää, että on lähes säälittävää olla katsomatta omaa toimintaa kriittisesti ja nostaa päivänvaloon juuri ne kaikkein vaikeimmat kysymykset. Luultavasti itsereflektointi ja sen tuomat uudet tavat toimia ovat ainoa mahdollisuus koko sportille säilyttää nuorten kiinnostus liikuntaa kohtaan. Onneksi näitä urheilun sisältä nousevia ääniä alkaa kuulua ja niin moni toimija on toiminut ja toimii asioiden kehittämiseksi.  

Jos olisin vallan kahvassa, jatkaisin tai aloittaisin seuraavista teoista:   

• Kaikki yhteiskunnan verovaroin liikuntaan laittamat resurssit on jaettava tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti. Tämän tulisi siis koskea kaikkea valtion, kuntien, lajiliittojen, seurojen sekä erilaisten kolmannen sektorin toimijoiden resurssien jakoa. Puheet ja käytännön teot vastaamaan toisiaan.
• Yhdenvertaisuuden ja moniäänisyyden mahdollistavat kiintiöt käyttöön kaikissa liikuntakulttuurin päätöksenteossa. Toimijoiden säännöt muutettava tätä muutosta tukemaan.
• Keskustelukulttuuri avoimemmaksi. Vaatii uusien toimijoiden saamista mukaan ja nöyryyttä nykyisiltä toimijoilta. Voisiko olla edes mahdollista, että aidosti kuultaisiin erilaisissa valta-asemassa olevia toimijoita. Uudet modernimmat osallistavat toimintatavat keskustelujen käymiseksi.
• Rohkeita näkymiä seuroille, tukijoille ja viestijöille, jotta he näkevät mahdollisuutensa edistää tyttöjen ja naisten mahdollisuuksien tasa-arvoa
• Tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, jotta saadaan tehtyä muutokset olemassa oleviin rakenteellisiin epäkohtiin, jotta tytöillä ja naisilla olisi mahdollisuus liikkua, urheilla, kilpailla, johtaa, valmentaa, kouluttautua ja toimia ihan jokaisessa liikuntakulttuurin tehtävässä.

Tarttee varmaan alkaa uskoa uudelleen syntymiseen, jotta jaksaa odottaa tätä näkyvää,

tuskaisen hidasta, mutta väistämättä tapahtuvaa muutosta.

Olen huomannut miettiväni, että onko minussa mikään muuttunut sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten jätin valtaosan töistäni ja jäin ennen marraskuussa koittavaa eläkeikää vapaaksi taivaan rannan maalariksi.

Vastaus on kyllä aika odotettu ja tylsä.  Mitään muutosta ei ole tapahtunut.

Jos mulla olikin mielessä tehdä jotain sitten kun on enemmän aikaa, niin täytyy tunnustaa, että en ole tehnyt mitään sellaista, mitä en olisi tehnyt ennenkin. Nyt vaan käytän aikaa kivojen juttujen tekemiseen enemmän.

Yksi iso oivallus on tullut koetuksi. Se syntyi, kun tässä taannoin koin aika karmaisevaa häpeää.

Teen tosi paljon mielikuvaharjoituksia ja häpeän kokemuksessani huomasin, että en pysty siirtämään omassa mielessäni omaa menneisyyttä taakseni. Se oli vaan minussa liimattuna koko kehossa, enkä saanut sitä liikkeelle.  Tajusin, että häpeässäni elän tavallaan menneisyydestäni käsin. Ja kun elän menneisyydestä käsin, nykyhetki sisältää paljon samoja tunteita kuin menneisyydessä.  Kyse on varmaan jonkin sortin posttraumaattista stressireaktiosta.

Tein saman harjoituksen toistuvasti uudestaan ja sain sitten menneisyyden kerta kerralta vähän hievahtamaan. Koko menneisyys ikään kuin siirtyi mielessäni vasemmalle taakse ja se on nyt kiinni sellaisella villalangalla.  En kuitenkaan uskalla päästää siitä irti.  Eikä liene tarvettakaan. Olenhan sellainen tänään, joksi menneisyyteni on minut muokannut. Se on mukana ja kaikkine tunteineen, mutta taas erillään minusta. Menneisyyttä tarkastelee siten etäämmältä.  Ja silloin nuo ikävät tunteetkin katoaa kehosta ja mielestä. Kun häpeä katoaa kehosta, mieletön vapauden tunne valtaa tilaa mielessä.  

Sitten se oivallus. Voisiko sitä sitten elää myös tulevaisuudesta käsin.  Eli samalla logiikalla saisin tulevaisuuteen ne asiat, mitä voin elää jo nyt mielessäni. Eläisin siis todeksi jo nyt tulevaisuuden.  Silloin voisin ajatella, että myös kaikki ne asiat, joihin nuo tunteet liittyvät tulevat elämääni nopeutetulla aikataululla.  Aloin työstää asiaa, kirjoitin itselleni lauseen, jota työstän joka päivä. Olen liittänyt lauseen kuhunkin tunteeseen sopivat tulevaisuuden mielikuvat. Eli elän tulevaisuuttani jo nyt.

Tänään olen kirjoittanut alla olevan lauseen ja käynyt mielessäni sen tunteet ja mielikuvat läpi 147 kertaa.  Mitä enemmän tätä mielikuvaharjoitusta teen, sen useammin saan noita tunteita kokea.

Käytän aikaa hörhöilyyn kun sitä aikaa kerran on.

Lauseeni kuuluu seuraavasti: Olen energinen ja täysin terve, elän vapaudessa, rakkaudessa ja vauraudessa, kiitollisena, ilolla, rohkeasti ja häpeilemättä.

Sain mahdollisuuden käydä Oulussa juttelemassa naiskoriksen kehittämisestä.  Oli hyvä ja ajatuksia herättävä reissu. Turusta sinne oli pitkä matka. Kun asuin Helsingissä, sieltä oli aina pidempi matka muualle kuin oletin muilla olevan matkan Helsinkiin.  

En tiedä, miksi tuo matkan pituus tuli mieleeni, kun jäin pohtimaan sitä, miten lisätä korikseen naisten ja tyttöjen määrää.

Hyvän valmentajan joukkueisiin tulee enemmän tyttöjä ja hyvä valmentaja saa aikaan myös parempaa korista ja olen varma, että hyvä valmentaja mahdollistaa pelaajan pysymisen lajin parissa pidempään.

Kaikki haluavat oppia. Niin pelaajat kuin valmentajatkin. Ihmistä motivoi kokemus omasta kyvykkyydestä. Kukaan ei ole mukana pitkään, jos ei opi. Pelaaja haluaa oppia pelaamaan ja valmentaja valmentamaan. Siksi valmentajien koulutus on tärkeää. Kokemukseni mukaan korisliiton koulutusten oppimiskäsitys ja sisällöt ovat laadukkaat ja modernit.

Kirjoitin yhdessä blogissani koriskulttuurista ja viittasin mahdolliseen rakenteelliseen epätasa-arvoon. Koriksen etu on se, että lajiin saadaan valmentajiksi lisää koulutettuja naisia. Olisiko koulutusjärjestelmässä osallistumisen mahdollisuuksien lisäämisen näkökulmasta kehittämisen varaa? Olen ymmärtänyt, että monissa koulutuksissa on ehdoton pakollinen läsnäolo. Läsnäolo pakko on varmaan joskus perusteltua, mutta tänä digitaalisuuden aikana jokin hybridimalli voisi olla paikallaan.

Osallistumispakon sijaan tärkeämpää voisi olla koulutusten osaamistavoitteet ja niiden toteutumisen mahdollistaminen eri tavoin. Ovatko nämä koulutuksissa olemassa olevat toimintatavat ja niistä muodostuvat normit esimerkki rakenteista, jotka voivat olla tasa-arvon esteenä.  

Miten naisten ja tyttöjen koris näkyy koulutusten materiaaleissa ja esim. demoryhmissä. Kasvaako naisten ja tyttöjen osuus palaajissa ja valmentajissa, jos naiset ja tytöt ovat tasa-arvoisesti esillä materiaaleissa ja esim. kouluttajina?

Kasvaako alueellinen tasa-arvo, jos koulutusjärjestelmää kehitetään? Hämmästyin katsoessani alla olevaa kuvaa koriksen lisenssien alueellisesta jakautumisesta. Eteläisellä alueella on 52 % kaikista lisensseistä. Mitä muita rakenteita ja toimintatapoja kehittämällä voisi olla koriksen kehitystä vauhdittava vaikutus?  

Pohdin edellisessä blogissani sitä, voisiko näkökulmaa laajentamalla ja uusia kysymyksiä esittämällä löytää keinoja estää tyttöjen koriksen lopettaminen. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti kysyä lopettaneilta, miksi he lopettavat ja mikä voisi saada heidät jatkamaan pelaamista.

Päätin jatkaa pohdintaa kysymällä asiaa itseltäni. Minulle kävi niin fantastisesti, että pääsin naisten maajoukkueen leirille muistaakseni, kun olin 17 vuotias. Kokemusta karttui kahden maaottelun verran. Lopetin sitten homman omalla ilmoituksella. Kirjoitin kirjeen lopettamisestani silloiselle maajoukkueen päävalmentajalle.  

Omasta seurastani ei ollut kukaan muu tuolloin maajoukkueen ringissä. Koris oli intohimoni. Kävi kuitenkin niin, että leirit olivat aivan liian rankkoja minulle. Fyysisestikin. Muistan, miten vaikeaa oli kävellä portaita alas koulussa, kun jalat olivat niin kipeät. Kuitenkin liiallinen henkinen kuorma oli minulle se syy, mikä sai mut luovuttamaan.

Kärsin tuohon aikaan kovista vatsakivuista. Niitä oli tutkittu ja lääkkeetkin johonkin vaivaan saatu, mutta mitään elimellistä syytä ei koskaan selvinnyt. Muistan myös joutuneeni jäämään leirillä joistain yksittäisistä harjoituksista pois, kun en vaan vatsavaivoiltani voinut osallistua. Valvoin myös leirillä yöt. Jännitin niin kovasti kaikkea, etupäässä sitä, että jaksanko ja pärjäänkö. Olin ihan äärimmäisen kilpailullinen luonne. Suorittaminen ja ankaruus itseäni kohtaan olivat mun selviytymiskeinoja.   

En tietenkään kertonut kenellekään jännittämistäni, vaan sanoin että minulla on varmaan vatsatauti. Ja olikin useasti, ihan kovan kuumeen kera.

Nyt tajuan, että pelko ja häpeä siitä, etten jaksaisi tai pärjäisi saivat mun valitsemaan sellaisen pakoreitin, jossa sain säilyttää kasvoni. Syyksi lopettamiseeni kerroin sen, että haluan viettää aikaani enemmän silloisen poikaystäväni kanssa. Ihan käypä tarina, johon varmaan itsekin uskoin, kun sen niin kivasti selitin.

Valmennuskulttuuri oli tuolloin autoritaarinen, joten ei olisi tullut pieneen mieleenikään kertoa kenellekään peloistani. Yhdelle oman seuran pelikavereistani olin kertonut perheeni asioista. Hän piti minut hengissä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että oman seurani joukkueissa oli luultavasti muitakin ”rikkinäisiä” pelaajia, joten tunsin siellä oloni aina turvalliseksi. Emme toki silloin mistään toisillemme puhuneet. Myös valmentajamme oli turvallinen ja isällinen. Piti meistä huolta, ei hylännyt, vaikka koettelimme kaikkia mahdollisia rajoja.

Maajoukkue ei tietenkään voi olla kenenkään terapiapaikka, mutta tässä vaan koitan sanoa, että syyt lopettamiselle ovat niin moninaiset. Enkä todellakaan tiedä, miten urani maajoukkueessa olisi voinut kovin pitkään jatkua. Jokainen ymmärtää, että esteet jatkamiselle voivat henkisten syiden lisäksi liittyä fyysisiin ja taidollisin tekijöihin tai vaikka sosiaaliseen elämäntilanteeseen liittyviin hankaluuksiin. Onko edes mahdollista tukea yksilöllisesti kutakin hänen omalla matkallaan kohti omaa parastaan?

Tavoitteellinen, turvallinen, ohjattu ryhmäkokemus on päällimmäiset sanat, joilla tänään kuvaisin korisvalmennusta, johon itse uskon. Pakko myöntää, että itse valmentaja kopion omaan valmennukseeni menestykseen johtavan (niin siis luulin) autoritaarisen mallin. Pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen älysin tehdä toisin.  

Valmennuskulttuuri on toki muuttunut, mutta luulen, että joukkuetoiminnassa syntyneiden pelkojen ja häpeän tunteiden kanssa joutuvat kaikki valmentajat ja erilaisia ryhmiä ohjaavat edelleenkin kamppailemaan tajusivat sen tai eivät.