Mielenliikutus

Blogit

Valopilkkuja ja varjoja keskusteluun liikuntakulttuurin tasa-arvosta   

Tuntitolkulla jalkapalloa. Kaikki kisojen pelit näytetään suorana. Ennen pelejä ja pelien jälkeen kiinnostavat analysoinnit asiantuntevien futisammattilaisten toimesta. Suomi pelaa kisoissa ja pelaajista ja joukkueista on saatavilla paljon taustatietoa. Pelaajista on tullut kiinnostavia persoonia.  Kisojen ympärillä paljon muutakin. Tsemppivideoita ja kilpailuja. Monet silmäätekevät ovat joukkueen tukena. Ja kyseessä on naisten jalkapallon EM-kisat. Huikeeta. Kiitos Yle. Tuotantoon on panostettu samalla volyymilla kuin edellisiin miesten kisoihin. Ei voi kun nostaa hattua päästä. Jalkapallo naisten pelaamana on kehittynyt huimasti ja pelejä on ilo katsella.

Toisaalla luin Hesarin uutisen, jossa sanottiin, että Suomi saavuttaa tasa-arvon 132 vuoden päästä. Raportti: Sukupuolten tasa-arvo toteutumassa 132 vuoden päästä – Suomi toiseksi tasa-arvoisin maa – Kotimaa | HS.fi. Raportissa tarkastellaan tasa-arvoa neljällä alueella: taloudellinen osallistuminen ja mahdollisuudet, koulutuksen saavutettavuus, terveys sekä poliittinen valtuutus.

Vaikka nuo jalkapallon kisat on nyt toteutettu Ylen toimesta tasa-arvoisesti, tuntuu, että monilta osin liikuntakulttuurin tasa-arvoon on matkaa 500 vuotta.

Itselläni oli vaihe, jossa en vuosiin jaksanut puhua tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta. Sen verran kuluin ja väsyin yksinäiseen puurtamiseeni. Omat ponnisteluni johtivat jonkin mittaiseen katkeruuden ajanjaksoon, jolloin en voinut edes katsoa oman lajini pelejä.

Viimeisten vuosien mittaan huomaan saaneeni taas osan tasa-arvokysymyksiin liittyvästä energiastani takaisin ja kiinnostus puhua ja ajatella asiaa on nostanut päätään. 

Edistystä on tietysti tapahtunut, mutta pelkään, että niin moni tyttö ja nainen, joka omaisi taipumusta sporttiin ja sen eri tehtäviin, ei valitse liikuntaa ja urheilua, kun se on niin kovin tunkkainen ja kaukana esim. mahdollisuuksien tasa-arvosta. Löysin tätä aihetta koskevan blogin    ”Olenko vähemmän valmentaja, koska valmennan tyttöjä?”, kysyy helsinkiläinen juniorivalmentaja ja esittää huolensa tyttöfutiksen tilasta Suomessa – Suunnanmuutos (wordpress.com), jossa valmentaja Henrik Suonio kertoo omasta valmentajan arjestaan tyttöjen jalkapallon parista.

Kiitollisuudella olen noteerannut myös monia rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat ja jaksavat edistää avoimemman keskustelukulttuurin syntyä sporttiin.

Kuuntelin Suomi-Areenan keskustelua, jossa Anni Vuohijoki ja Jonna Hakkarainen puhuivat selkein sanoin siitä yksinäisyydestä, johon me liikuntakulttuurin toimijat urheilijat jätimme, heidän kaikkein vaikeimmilla hetkillään. Hävettää. Siinä on peiliin katsomisen paikka ihan jokaisella, jota tämä asia koskee.

Urheilussa on niin paljon hyvää, että on lähes säälittävää olla katsomatta omaa toimintaa kriittisesti ja nostaa päivänvaloon juuri ne kaikkein vaikeimmat kysymykset. Luultavasti itsereflektointi ja sen tuomat uudet tavat toimia ovat ainoa mahdollisuus koko sportille säilyttää nuorten kiinnostus liikuntaa kohtaan. Onneksi näitä urheilun sisältä nousevia ääniä alkaa kuulua ja niin moni toimija on toiminut ja toimii asioiden kehittämiseksi.  

Jos olisin vallan kahvassa, jatkaisin tai aloittaisin seuraavista teoista:   

  • Kaikki yhteiskunnan verovaroin liikuntaan laittamat resurssit on jaettava tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti. Tämän tulisi siis koskea kaikkea valtion, kuntien, lajiliittojen, seurojen sekä erilaisten kolmannen sektorin toimijoiden resurssien jakoa. Puheet ja käytännön teot vastaamaan toisiaan.
  • Yhdenvertaisuuden ja moniäänisyyden mahdollistavat kiintiöt käyttöön kaikissa liikuntakulttuurin päätöksenteossa. Toimijoiden säännöt muutettava tätä muutosta tukemaan.
  • Keskustelukulttuuri avoimemmaksi. Vaatii uusien toimijoiden saamista mukaan ja nöyryyttä nykyisiltä toimijoilta. Voisiko olla edes mahdollista, että aidosti kuultaisiin erilaisissa valta-asemassa olevia toimijoita. Uudet modernimmat osallistavat toimintatavat keskustelujen käymiseksi.
  • Rohkeita näkymiä seuroille, tukijoille ja viestijöille, jotta he näkevät mahdollisuutensa edistää tyttöjen ja naisten mahdollisuuksien tasa-arvoa
  • Tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, jotta saadaan tehtyä muutokset olemassa oleviin rakenteellisiin epäkohtiin, jotta tytöillä ja naisilla olisi mahdollisuus liikkua, urheilla, kilpailla, johtaa, valmentaa, kouluttautua ja toimia ihan jokaisessa liikuntakulttuurin tehtävässä.

Tarttee varmaan alkaa uskoa uudelleen syntymiseen, jotta jaksaa odottaa tätä näkyvää,

tuskaisen hidasta, mutta väistämättä tapahtuvaa muutosta.

Elämää tulevaisuudesta käsin?

Olen huomannut miettiväni, että onko minussa mikään muuttunut sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten jätin valtaosan töistäni ja jäin ennen marraskuussa koittavaa eläkeikää vapaaksi taivaan rannan maalariksi.

Vastaus on kyllä aika odotettu ja tylsä.  Mitään muutosta ei ole tapahtunut.

Jos mulla olikin mielessä tehdä jotain sitten kun on enemmän aikaa, niin täytyy tunnustaa, että en ole tehnyt mitään sellaista, mitä en olisi tehnyt ennenkin. Nyt vaan käytän aikaa kivojen juttujen tekemiseen enemmän.

Yksi iso oivallus on tullut koetuksi. Se syntyi, kun tässä taannoin koin aika karmaisevaa häpeää.

Teen tosi paljon mielikuvaharjoituksia ja häpeän kokemuksessani huomasin, että en pysty siirtämään omassa mielessäni omaa menneisyyttä taakseni. Se oli vaan minussa liimattuna koko kehossa, enkä saanut sitä liikkeelle.  Tajusin, että häpeässäni elän tavallaan menneisyydestäni käsin. Ja kun elän menneisyydestä käsin, nykyhetki sisältää paljon samoja tunteita kuin menneisyydessä.  Kyse on varmaan jonkin sortin posttraumaattista stressireaktiosta.

Tein saman harjoituksen toistuvasti uudestaan ja sain sitten menneisyyden kerta kerralta vähän hievahtamaan. Koko menneisyys ikään kuin siirtyi mielessäni vasemmalle taakse ja se on nyt kiinni sellaisella villalangalla.  En kuitenkaan uskalla päästää siitä irti.  Eikä liene tarvettakaan. Olenhan sellainen tänään, joksi menneisyyteni on minut muokannut. Se on mukana ja kaikkine tunteineen, mutta taas erillään minusta. Menneisyyttä tarkastelee siten etäämmältä.  Ja silloin nuo ikävät tunteetkin katoaa kehosta ja mielestä. Kun häpeä katoaa kehosta, mieletön vapauden tunne valtaa tilaa mielessä.  

Sitten se oivallus. Voisiko sitä sitten elää myös tulevaisuudesta käsin.  Eli samalla logiikalla saisin tulevaisuuteen ne asiat, mitä voin elää jo nyt mielessäni. Eläisin siis todeksi jo nyt tulevaisuuden.  Silloin voisin ajatella, että myös kaikki ne asiat, joihin nuo tunteet liittyvät tulevat elämääni nopeutetulla aikataululla.  Aloin työstää asiaa, kirjoitin itselleni lauseen, jota työstän joka päivä. Olen liittänyt lauseen kuhunkin tunteeseen sopivat tulevaisuuden mielikuvat. Eli elän tulevaisuuttani jo nyt.

Tänään olen kirjoittanut alla olevan lauseen ja käynyt mielessäni sen tunteet ja mielikuvat läpi 147 kertaa.  Mitä enemmän tätä mielikuvaharjoitusta teen, sen useammin saan noita tunteita kokea.

Käytän aikaa hörhöilyyn kun sitä aikaa kerran on.

Lauseeni kuuluu seuraavasti: Olen energinen ja täysin terve, elän vapaudessa, rakkaudessa ja vauraudessa, kiitollisena, ilolla, rohkeasti ja häpeilemättä.

Onnea mutsi!

Äitini täyttää tänään 95 vuotta. Se on korkea ja kunnioitettava ikä. En voi ikinä kuvitellakaan, että eläisin itse yhtä pitkään. Hän sairastaa dementiaa ja sairaus on edennyt aikamoisin harppauksin. Hänen personansa on muuttunut ja kognitiiviset taidot ovat hiipumassa. Fyysisesti hän vielä pystyy omin voimin liikkumaan kodissaan. Hän ei kuitenkaan enää ymmärrä, miten huolehtia omista perustarpeistaan. Mieli vaeltelee mitä ihmeellisimmissä maailmoissa. Välillä hän on varsinaisen hankala ja välillä ihan lempeän leppoisa. Koskaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä.

Onko hänen elämänsä arvokasta? En tiedä, miten hän asian kokee. Pääsääntöisesti hänen päivänsä kuluu sängyssä maaten. Hoitajat käyvät hänen luonaan kolmesti. Ja äitini ja minun suureksi onneksi veljeni ja hänen vaimonsa ovat ottaneet (joutuneet ottamaan) vastuun äitini hoitamisen järjestelyistä. Minä ja monet lapsen lapset pidämme säännöllisesti yhteyttä äitiini, vierailuin ja soitoin.

Mietin mutsiani joka päivä, usein tunneittain. Tunnen syyllisyyttä, surua, rakkautta, iloa, vihaa, katkeruutta. Olen saanut/joutunut kohtaamaan kaikki inhimilliset tunteet äidin sairauden edetessä. Tunteiden kohtaaminen vie paljon energiaa ja omien tunteitteni käsittely ei tietenkään auta äitiäni pätkääkään. Enkä edes tiedä, mitä tässä itsestäni olisi tarpeen sanoa. Ehkä vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että olen lopullisesti menettänyt sen äidin, jonka olen valtaosan elämäni aikana saanut tuntea. Kaikessa, hyvässä ja pahassa.

Helsingin kaupunki vastaa äitini kotihoidosta. Hoito on tässä vuosien saatossa vaihdellut laidasta laitaan. Hoito (alihankkijat) ja hoitajat ovat vaihtuneet niin tiuhaan, että minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuka milloinkin äitini ovesta tulee sisään. Ilman veljeni valtavia ponnisteluja ja kovistelua hoidosta vastuullisia kohtaan, äitini hoito ei olisi mitenkään sillä tolalla, millä se on nyt. Äitini näkökulmasta hoidon laatu on hyvä silloin kun hoitajalla ja hänellä synkkaa. Synkkaaminen syvyys vaihtelee ilman kovin suurta logiikkaa.

Meidän omaisten näkökulmasta hoito on hyvää, kun äitini perustarpeet tulee hoidettua. Ruokailu on hyvä esimerkki. Paras hoitaja äidin mielestä on se, joka laittaa ruuan esille ja lähtee pois seuraaviin tehtäviin, jolloin äitini voi kätkeä ruuan joko roskikseen tai jättää pöydälle odottelemaan parempia aikoja. Meidän mielestä paras hoitaja on tietysti se, joka katsoo, että ruoka tulee syödyksi.

Miksi tuota ruokailua mietin? Siinä tulee esille hyvin hoitotyön vaativuus. Mikä ihmissuhdetaitaja pitää olla, jotta voisi olla mahdollista saada tuossa annetussa ajassa syömistä vastustavan vanhuksen syömään. Aivan järjettömän vaativaa työtä. Olen saanut olla paikalla katsomassa, kun lujalla ja lempeällä, äitiäni kunnioittavalla tavalla homma saadaan toimimaan. Tietysti olen saanut nähdä, kun homma ei toimi.

Siinäkin on valtavia eroja, miten hoitajat suhtautuvat paikalla oleviin omaisiin. Jotkut tuntuvat ihmettelevän kovasti, kun heidän työpaikalleen on tultu ja jotkut suhtautuvat meihin kuin kuuluisimme kalustoon. Siinä heidän varsinaisen työn ohessa meidätkin tulee huomioitua. Hoitajat ovat täysin aliarvotetussa asemassa ja alipalkattuja oman työnsä vaativuuteen nähden. Minua ei saisi mikään tekemään noilla ehdoilla heidän työtään. Enkä edes taitaisi ikinä oppia tuohon työhän.

Suosituksia edellä kirjoitettuun aiheeseen perehtymiseen: Äidin näkökulmaa valaisee upealla tavalla elokuva Isä (engl. The Father), joka on vuonna 2020 ensi-iltansa saanut draamaelokuva, jonka on ohjannut Florian Zeller. Sen pääosia esittävät Anthony Hopkins ja Olivia Coleman. Elokuva kertoo miehestä, jonka on kohdattava korkean iän mukanaan tuomat muistivaikeudet.

Omaisten elämää kuvaa hienosti elokuva hyvästi isä. Dementia perheessä, jossa tanskalainen Kasper on seurannut isänsä dementoitumista yli neljä vuotta. Muistisairaus aiheuttaa ihmisessä monenlaisia muutoksia ja tempaa myös perheenjäsenet matkalle, joka on täynnä odottamattomia käänteitä. Isän sairauden aikana Kasperin perhe on tukeutunut lujasti toisiinsa, ja rakkauteen.

Hoitajan ja hoidon näkökulmasta kiinnostavaa ja karmaisevaa oli katsella perjantai ohjelma teemalla, pärjääkö vanhus kotona? Onko koti vanhuksen paras paikka, vai yksinäinen vankila? Perjantai-dokkari: 15 minuuttia olen sinun.

Koulutusjärjestelmää kehittämällä lisää valmentajia, enemmän ja parempia pelaajia

Sain mahdollisuuden käydä Oulussa juttelemassa naiskoriksen kehittämisestä.  Oli hyvä ja ajatuksia herättävä reissu. Turusta sinne oli pitkä matka. Kun asuin Helsingissä, sieltä oli aina pidempi matka muualle kuin oletin muilla olevan matkan Helsinkiin.  

En tiedä, miksi tuo matkan pituus tuli mieleeni, kun jäin pohtimaan sitä, miten lisätä korikseen naisten ja tyttöjen määrää.

Hyvän valmentajan joukkueisiin tulee enemmän tyttöjä ja hyvä valmentaja saa aikaan myös parempaa korista ja olen varma, että hyvä valmentaja mahdollistaa pelaajan pysymisen lajin parissa pidempään.

Kaikki haluavat oppia. Niin pelaajat kuin valmentajatkin. Ihmistä motivoi kokemus omasta kyvykkyydestä. Kukaan ei ole mukana pitkään, jos ei opi. Pelaaja haluaa oppia pelaamaan ja valmentaja valmentamaan. Siksi valmentajien koulutus on tärkeää. Kokemukseni mukaan korisliiton koulutusten oppimiskäsitys ja sisällöt ovat laadukkaat ja modernit.

Kirjoitin yhdessä blogissani koriskulttuurista ja viittasin mahdolliseen rakenteelliseen epätasa-arvoon. Koriksen etu on se, että lajiin saadaan valmentajiksi lisää koulutettuja naisia. Olisiko koulutusjärjestelmässä osallistumisen mahdollisuuksien lisäämisen näkökulmasta kehittämisen varaa? Olen ymmärtänyt, että monissa koulutuksissa on ehdoton pakollinen läsnäolo. Läsnäolo pakko on varmaan joskus perusteltua, mutta tänä digitaalisuuden aikana jokin hybridimalli voisi olla paikallaan.

Osallistumispakon sijaan tärkeämpää voisi olla koulutusten osaamistavoitteet ja niiden toteutumisen mahdollistaminen eri tavoin. Ovatko nämä koulutuksissa olemassa olevat toimintatavat ja niistä muodostuvat normit esimerkki rakenteista, jotka voivat olla tasa-arvon esteenä.  

Miten naisten ja tyttöjen koris näkyy koulutusten materiaaleissa ja esim. demoryhmissä. Kasvaako naisten ja tyttöjen osuus palaajissa ja valmentajissa, jos naiset ja tytöt ovat tasa-arvoisesti esillä materiaaleissa ja esim. kouluttajina?

Kasvaako alueellinen tasa-arvo, jos koulutusjärjestelmää kehitetään? Hämmästyin katsoessani alla olevaa kuvaa koriksen lisenssien alueellisesta jakautumisesta. Eteläisellä alueella on 52 % kaikista lisensseistä. Mitä muita rakenteita ja toimintatapoja kehittämällä voisi olla koriksen kehitystä vauhdittava vaikutus?  

Miksi tyttö lopettaa koriksen – miten estää häpeän ja pelon kokemuksia?

Pohdin edellisessä blogissani sitä, voisiko näkökulmaa laajentamalla ja uusia kysymyksiä esittämällä löytää keinoja estää tyttöjen koriksen lopettaminen. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti kysyä lopettaneilta, miksi he lopettavat ja mikä voisi saada heidät jatkamaan pelaamista.

Päätin jatkaa pohdintaa kysymällä asiaa itseltäni. Minulle kävi niin fantastisesti, että pääsin naisten maajoukkueen leirille muistaakseni, kun olin 17 vuotias. Kokemusta karttui kahden maaottelun verran. Lopetin sitten homman omalla ilmoituksella. Kirjoitin kirjeen lopettamisestani silloiselle maajoukkueen päävalmentajalle.  

Omasta seurastani ei ollut kukaan muu tuolloin maajoukkueen ringissä. Koris oli intohimoni. Kävi kuitenkin niin, että leirit olivat aivan liian rankkoja minulle. Fyysisestikin. Muistan, miten vaikeaa oli kävellä portaita alas koulussa, kun jalat olivat niin kipeät. Kuitenkin liiallinen henkinen kuorma oli minulle se syy, mikä sai mut luovuttamaan.

Kärsin tuohon aikaan kovista vatsakivuista. Niitä oli tutkittu ja lääkkeetkin johonkin vaivaan saatu, mutta mitään elimellistä syytä ei koskaan selvinnyt. Muistan myös joutuneeni jäämään leirillä joistain yksittäisistä harjoituksista pois, kun en vaan vatsavaivoiltani voinut osallistua. Valvoin myös leirillä yöt. Jännitin niin kovasti kaikkea, etupäässä sitä, että jaksanko ja pärjäänkö. Olin ihan äärimmäisen kilpailullinen luonne. Suorittaminen ja ankaruus itseäni kohtaan olivat mun selviytymiskeinoja.   

En tietenkään kertonut kenellekään jännittämistäni, vaan sanoin että minulla on varmaan vatsatauti. Ja olikin useasti, ihan kovan kuumeen kera.

Nyt tajuan, että pelko ja häpeä siitä, etten jaksaisi tai pärjäisi saivat mun valitsemaan sellaisen pakoreitin, jossa sain säilyttää kasvoni. Syyksi lopettamiseeni kerroin sen, että haluan viettää aikaani enemmän silloisen poikaystäväni kanssa. Ihan käypä tarina, johon varmaan itsekin uskoin, kun sen niin kivasti selitin.

Valmennuskulttuuri oli tuolloin autoritaarinen, joten ei olisi tullut pieneen mieleenikään kertoa kenellekään peloistani. Yhdelle oman seuran pelikavereistani olin kertonut perheeni asioista. Hän piti minut hengissä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että oman seurani joukkueissa oli luultavasti muitakin ”rikkinäisiä” pelaajia, joten tunsin siellä oloni aina turvalliseksi. Emme toki silloin mistään toisillemme puhuneet. Myös valmentajamme oli turvallinen ja isällinen. Piti meistä huolta, ei hylännyt, vaikka koettelimme kaikkia mahdollisia rajoja.

Maajoukkue ei tietenkään voi olla kenenkään terapiapaikka, mutta tässä vaan koitan sanoa, että syyt lopettamiselle ovat niin moninaiset. Enkä todellakaan tiedä, miten urani maajoukkueessa olisi voinut kovin pitkään jatkua. Jokainen ymmärtää, että esteet jatkamiselle voivat henkisten syiden lisäksi liittyä fyysisiin ja taidollisin tekijöihin tai vaikka sosiaaliseen elämäntilanteeseen liittyviin hankaluuksiin. Onko edes mahdollista tukea yksilöllisesti kutakin hänen omalla matkallaan kohti omaa parastaan?

Tavoitteellinen, turvallinen, ohjattu ryhmäkokemus on päällimmäiset sanat, joilla tänään kuvaisin korisvalmennusta, johon itse uskon. Pakko myöntää, että itse valmentaja kopion omaan valmennukseeni menestykseen johtavan (niin siis luulin) autoritaarisen mallin. Pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen älysin tehdä toisin.  

Valmennuskulttuuri on toki muuttunut, mutta luulen, että joukkuetoiminnassa syntyneiden pelkojen ja häpeän tunteiden kanssa joutuvat kaikki valmentajat ja erilaisia ryhmiä ohjaavat edelleenkin kamppailemaan tajusivat sen tai eivät.   

Huolien kantamisesta

Mun mutsi sairastaa altzheimerin tautia ja kertoo näkevänsä usein unia, joissa ihmisille tapahtuu ikäviä. Hän osaa vieläkin olla meistä läheisistä kovin huolissaan. Todellisuus ja mielessä kuvitellut asiat vaan menevät ikävästi sekaisin. Toki tämä huolissan olemisen ajatus- ja tunnemalli on hänellä ollut ennen tuota viheliästä tautiakin.

Vaikka niin hyvin tiedän, että asioiden murehtiminen ei kyllä mitään auta, olen minäkin säännöllisesti asioista huolissani. Törmäsin tähän asiaan itsessäni isommin eilen, kun koitin lohduttaa äitiäni olemaan kantamatta toisen läheisen huolta.

Aika hyvin olen äitini huolimallin omaksunut. Jos oikein muistan, mummonikin olivat kovia olemaan asioista huolissaan.

Sen verran on pojasta polvi parantunut, että ainakin koitan jutella huolistani sen ihmisen kanssa, josta olen huolissani.

Read more

Miten seurasi sportissa onnistutaan?

Ensimmäisen vuoden pestini aikana LiikUn seurakehittäjänä olen saanut tutustua seurojen arkeen koulutuksissa, seminaareissa, auditoinneissa jne. Olen vaikuttunut, liikuttunut ja täysin vakuuttunut seuratoiminnan ja seuratoimijoiden suunnattomasta merkityksestä ja arvosta suomalaisessa kulttuurissa.  Miten paljon hienoja ihmisiä, toimijoita ja toimintaa. Toki joukkoon mahtuu myös heitä, jotka eivät ole seuratoiminnan arvoisia. 

Read more

Jännitteet kuuluvat seuratoimintaan – Hajatuksia vuorovaikutuksesta ja organisoimisesta seuran johtamisessa

Onkohan urheiluseuroissa paljon vuorovaikutukseen liittyviä murheita?
Olen LiikUn seurakehittäjänä saanut useita yhteydenottoja ko. aiheeseen liittyen. Murheet ovat käsitelleet ratkaisemattomiksi muodostuneita riitoja, joiden seurauksena ihmiset väsyvät, turhautuvat, puhuvat palturia toisistaan selän takana ja tästä seuraa puhumattomuuden kehä. Käykö niin, että osa ihmisistä ei viitsi olla seuratoiminnassa mukana. Tai sitten hommasta tulee näennäistä yhteistyötä, joka ei mitenkään mahdollista sitä toimintaa, jota seuratoiminta voi parhaimmillaan olla.

Read more