Äitini täyttää tänään 95 vuotta. Se on korkea ja kunnioitettava ikä. En voi ikinä kuvitellakaan, että eläisin itse yhtä pitkään. Hän sairastaa dementiaa ja sairaus on edennyt aikamoisin harppauksin. Hänen personansa on muuttunut ja kognitiiviset taidot ovat hiipumassa. Fyysisesti hän vielä pystyy omin voimin liikkumaan kodissaan. Hän ei kuitenkaan enää ymmärrä, miten huolehtia omista perustarpeistaan. Mieli vaeltelee mitä ihmeellisimmissä maailmoissa. Välillä hän on varsinaisen hankala ja välillä ihan lempeän leppoisa. Koskaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä.
Onko hänen elämänsä arvokasta? En tiedä, miten hän asian kokee. Pääsääntöisesti hänen päivänsä kuluu sängyssä maaten. Hoitajat käyvät hänen luonaan kolmesti. Ja äitini ja minun suureksi onneksi veljeni ja hänen vaimonsa ovat ottaneet (joutuneet ottamaan) vastuun äitini hoitamisen järjestelyistä. Minä ja monet lapsen lapset pidämme säännöllisesti yhteyttä äitiini, vierailuin ja soitoin.
Mietin mutsiani joka päivä, usein tunneittain. Tunnen syyllisyyttä, surua, rakkautta, iloa, vihaa, katkeruutta. Olen saanut/joutunut kohtaamaan kaikki inhimilliset tunteet äidin sairauden edetessä. Tunteiden kohtaaminen vie paljon energiaa ja omien tunteitteni käsittely ei tietenkään auta äitiäni pätkääkään. Enkä edes tiedä, mitä tässä itsestäni olisi tarpeen sanoa. Ehkä vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että olen lopullisesti menettänyt sen äidin, jonka olen valtaosan elämäni aikana saanut tuntea. Kaikessa, hyvässä ja pahassa.
Helsingin kaupunki vastaa äitini kotihoidosta. Hoito on tässä vuosien saatossa vaihdellut laidasta laitaan. Hoito (alihankkijat) ja hoitajat ovat vaihtuneet niin tiuhaan, että minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuka milloinkin äitini ovesta tulee sisään. Ilman veljeni valtavia ponnisteluja ja kovistelua hoidosta vastuullisia kohtaan, äitini hoito ei olisi mitenkään sillä tolalla, millä se on nyt. Äitini näkökulmasta hoidon laatu on hyvä silloin kun hoitajalla ja hänellä synkkaa. Synkkaaminen syvyys vaihtelee ilman kovin suurta logiikkaa.
Meidän omaisten näkökulmasta hoito on hyvää, kun äitini perustarpeet tulee hoidettua. Ruokailu on hyvä esimerkki. Paras hoitaja äidin mielestä on se, joka laittaa ruuan esille ja lähtee pois seuraaviin tehtäviin, jolloin äitini voi kätkeä ruuan joko roskikseen tai jättää pöydälle odottelemaan parempia aikoja. Meidän mielestä paras hoitaja on tietysti se, joka katsoo, että ruoka tulee syödyksi.
Miksi tuota ruokailua mietin? Siinä tulee esille hyvin hoitotyön vaativuus. Mikä ihmissuhdetaitaja pitää olla, jotta voisi olla mahdollista saada tuossa annetussa ajassa syömistä vastustavan vanhuksen syömään. Aivan järjettömän vaativaa työtä. Olen saanut olla paikalla katsomassa, kun lujalla ja lempeällä, äitiäni kunnioittavalla tavalla homma saadaan toimimaan. Tietysti olen saanut nähdä, kun homma ei toimi.
Siinäkin on valtavia eroja, miten hoitajat suhtautuvat paikalla oleviin omaisiin. Jotkut tuntuvat ihmettelevän kovasti, kun heidän työpaikalleen on tultu ja jotkut suhtautuvat meihin kuin kuuluisimme kalustoon. Siinä heidän varsinaisen työn ohessa meidätkin tulee huomioitua. Hoitajat ovat täysin aliarvotetussa asemassa ja alipalkattuja oman työnsä vaativuuteen nähden. Minua ei saisi mikään tekemään noilla ehdoilla heidän työtään. Enkä edes taitaisi ikinä oppia tuohon työhän.
Suosituksia edellä kirjoitettuun aiheeseen perehtymiseen: Äidin näkökulmaa valaisee upealla tavalla elokuva Isä (engl. The Father), joka on vuonna 2020 ensi-iltansa saanut draamaelokuva, jonka on ohjannut Florian Zeller. Sen pääosia esittävät Anthony Hopkins ja Olivia Coleman. Elokuva kertoo miehestä, jonka on kohdattava korkean iän mukanaan tuomat muistivaikeudet.
Omaisten elämää kuvaa hienosti elokuva hyvästi isä. Dementia perheessä, jossa tanskalainen Kasper on seurannut isänsä dementoitumista yli neljä vuotta. Muistisairaus aiheuttaa ihmisessä monenlaisia muutoksia ja tempaa myös perheenjäsenet matkalle, joka on täynnä odottamattomia käänteitä. Isän sairauden aikana Kasperin perhe on tukeutunut lujasti toisiinsa, ja rakkauteen.
Hoitajan ja hoidon näkökulmasta kiinnostavaa ja karmaisevaa oli katsella perjantai ohjelma teemalla, pärjääkö vanhus kotona? Onko koti vanhuksen paras paikka, vai yksinäinen vankila? Perjantai-dokkari: 15 minuuttia olen sinun.
