Mun mutsi sairastaa altzheimerin tautia ja kertoo näkevänsä usein unia, joissa ihmisille tapahtuu ikäviä. Hän osaa vieläkin olla meistä läheisistä kovin huolissaan. Todellisuus ja mielessä kuvitellut asiat vaan menevät ikävästi sekaisin. Toki tämä huolissan olemisen ajatus- ja tunnemalli on hänellä ollut ennen tuota viheliästä tautiakin.
Vaikka niin hyvin tiedän, että asioiden murehtiminen ei kyllä mitään auta, olen minäkin säännöllisesti asioista huolissani. Törmäsin tähän asiaan itsessäni isommin eilen, kun koitin lohduttaa äitiäni olemaan kantamatta toisen läheisen huolta.
Aika hyvin olen äitini huolimallin omaksunut. Jos oikein muistan, mummonikin olivat kovia olemaan asioista huolissaan.
Sen verran on pojasta polvi parantunut, että ainakin koitan jutella huolistani sen ihmisen kanssa, josta olen huolissani.
Ikävä oli myös tajuta, että ei edes tuo kammottava tauti tätä piirrettä poista.
Eikös se sanota, että havahtuminen johonkin asiaan on ensi askel mahdollisuuteen muuttaa jotain itsessään.
Just nyt voin ilokseni todeta, että en ole mistään huolissani. Paitsi tietysti äitini sairaudesta ja parista muusta jutusta.
Huoleni saivat tätä kirjoittaessani vähän etäisyyttä itsestäni. Enkä tietenkään ole kokopäivätoiminen huolehtija, vaan pääsääntöisesti kaikkea muuta.
Millainen huolien kantaja sä olet?
