Valmentamani C-poikien (13-14 vuotiaat) harrastejoukkue pelaa alinta mahdollista alueen sarjaa ja hävisi viikonloppuna pelinsä lukemin 109 – 18 ja 100 – 27. Joukkueessa pelaa parikymmentä koriksen vasta-alkajaa. Vastustajissa on lähes kaikissa joukkueissa vähintään kolme, useimmiten neljä vuotta korista harrastaneita. Toki aloittelijoita on muissakin joukkueissa mukana, mutta vain yksittäisiä pelaajia.
Ennen peliä kuulen poikien ihan tosissaan miettivän, voitammeko vai häviämmekö. Asian tiedostaen, koitimme valmistaa pelaajia otteluun asettamalla pelaajille ja joukkueelle pienempiä ja helpompia tavoitteita. Voitimmekin muutaman tilanteen aina välillä ja koitimme kertoa pojille, kun tämmöinen meidän ’voitto’ saavutettiin.
Pelin kuluessa näin, että pelaajat reagoivat monin eri tavoin ottelun tulostilanteen herättämään tunnereaktioon, osa rakentavasti ja osa eri tavoin kiukutellen. Kuulostelin ottelun kuluessa myös omia reaktioitani.
Puoliajalla puhuttiin pikaisesti kunkin suhteesta pettymykseen ja mahdollisuuteen olla katsomatta tulostaululle. Kunnialla selvittiin ottelun loppuun ja ottelun jälkeen jatkettiin hetki siitä, miten voisimme olla katsomatta tulostaulua ja fokusoida yksittäisiin pelitilanteisiin.
Auttoiko toimintamme ketään, sitä en saanut selville, mutta joukkue kuitenkin käytti tauon innokkaasti koriskentällä puuhastellen.
Toinen peli alkoi paljon paremmin ja noita meidän voittoja tulikin enemmän. Lopputulos oli kuitenkin vielä karmivaisempi, mutta joukkue jaksoi yrittää oman osaamisensa puitteissa lähes koko ottelun ajan. Huh, huh. Olin itse kyllä tosi väsynyt pelien tauottua.
Pelin jälkeen palattiin vielä tuohon pettymyksen kokemukseen. Kysyin pojilta, mitä kaikkia tunteita pelit ovat herättäneet. Nimesin itse tunteita ja pyysin poikia nostamaan kätensä, jos heidän kokemansa tunne oli tuttu. Osa pojista tunnisti ainakin ärsyyntymisen, vihan, pettymyksen ja turhautumisen. Toki myös onnistumisen hetkillä iloa ja muuta positiivista. Yksi poika sanoi, että me tarvitsemme viisinkertaisen määrän henkistä kestävyyttä (olin varmaan noita sanoja itse käyttänyt), että voimme jatkaa matseja ja koriksen pelaamista. Lopussa pojat kajauttivat kyllä melko lujaa tuon meidän joukkueen loppuhuudon. Koin, että pieni mahdollisuus tunteiden tunnistamiseen helpotti tilannetta.
Tulevissa harjoituksissa vasta nähdään, kääntävätkö pojat pettymyksen energiaksi, joka siivittää yrittämiseen oppia koriksen taitoja ja kuroa umpeen vastustajien taitoetumatkaa. Joukkue on ollut todellinen drop-in joukkue, johon on tullut lisää väkeä koko kauden ajan. Tätä kirjoittaessani puhelin soi ja kaksi uutta pelaajaa on tulossa huomenna kokeilemaan korista.
Myös minulle, kokeneelle valmentajalle, tämä matka oli hyvä oppimiskokemus. Sain mahdollisuuden kuunnella, mitä ajatuksia ja tunteita nämä tilanteet myös itsessäni herättivät.
Ei tuntunut vaikealta asettaa pelaajille pienempiä tavoitteita, johtaa otteluita kannustamalla ja rakentavalla tavalla. Pelitilanteessa oli helppoa olla pelaajien tukena. Pystyn hallitsemaan tilannetta ja itseäni, eikä homma missään kohtaa karkaa lapasesta. Olen hyvin läsnä ottelussa. Oma matkani tähän tapaan toimia on ollut kyllä pitkä ja mutkikas.
Seuraan usein koripallo-otteluissa valmentajia ja heidän toimintaansa. Joskus näen vastaavissa tilanteissa negatiivisten tunteiden synnyttämää huonoa käytöstä ja jopa pelaajia häpäisevää käyttäytymistä. Myös häviämisen pelkoa, vihaa ja muita tunteita saattaa nähdä piilotettavan ns. rakentavaan toimintaan. Kehon kieli ja ilmeet kertovat kuitenkin ihan muuta. Voiko olla, että niitä tunteita, joita ei itse jaksa kantaa, siirretään sitten eri tavoin pelaajien kannettavaksi.
Pelien tauottua huomasin itse jääväni kiinni kummasta selittämisestä. Puhuin ventovieraille ihmisille, miten vähän pojat ovat pelanneet ja sitä sun tätä. Olin pahasti ylikierroksilla. Kun myöhemmin kaivaudun selitysteni taakse, huomaan häpeäkseni miettiväni, että mitähän ihmettä vastustajien valmentajat ja meidän omien poikien vanhemmat ajattelevat minun kyvystäni valmentaa. Illalla sain tehdä paljon itseni kanssa töitä, vapautuakseni noista inhottavista ajatuksista ja tunteista. Onneksi olen harjoitellut toimivia konsteja.
Pelkään pahoin, että myös koriskulttuurimme vahvistaa käsitystä, että parhailla joukkueilla on parhaat valmentajat ja siten viimeksi sarjassa jääneen joukkueen valmentajat ovat huonoimmat. Keinolla millä hyvänsä on siis saatava joukkue voittamaan.
Jään taas kerran miettimään, miten voisimme kasvattaa koriskulttuuria mahdollistamalla useamman pelaajan aloittaa vielä C-ikäisenä. Olisi sitten sarjoja myös vasta-alkajille. Miten opettaisimme sekä pelaajia, että valmentajia kohtaamaan, nimeämään ja sietämään tunteita, joita kaikessa kilpailussa, niin voittamisessa kuin häviämisessäkin syntyy. Miten auttaisimme pelaajia ja valmentajia löytämään keinot hyöty käyttää nuo tunnistetut tunteet koriksen, pelaajien ja kunkin omaksi eduksi.
