Saatiin jäsenneltyä tätä kokonaisuutta nyt ensimmäistä kertaa uudella tavalla, todettiin yhdessä työnohjausryhmässä tässä yhtenä ihan sika harmaana päivänä.
Oletko sinä huomannut, että elämä heittää useasti sulle samaan aikaan saman suuntaisia juttuja mietittäväksi.
Olisiko siinä käynyt niin, että juuri vähän ennen tuota ihan onnistunutta ohjauskertaa olin saanut itseni kiinni todellakin rajoittuneesta mielestäni. Oppi tuli niinkin kummallisella tavalla kuin väritystehtävää tehdessäni. Oltiin kirjastossa lapsen lapsemme kanssa ja kun lukeminen vaihdettiin valmiiden kuvien värittämiseen. Mulle osui paperiin kolme lintua nurmikolla. Lapsen lapsi oli jo päässyt omassa tehtävässään pitkälle kun meikäläinen oli jäätynyt haastavan tehtävän äärelle. Paperi pysyi tyhjänä, kun aloin pohtia, että minkä värisiä linnut silleen ihan oikeasti ovat ja mitä lintuja valitsisin. Ekan linnun sitten väritinkin kokonaan harmaaksi.
Siinä harmaata töhertäessäni tajusin, että nyt kyllä jokin mättää ja pahasti. Tutkailin itseäni ja omia ajatuksiani. Päässä pyöri vaan, että minkälaisiksi minun olisi nuo linnut väritettävä, ettei vaan tulisi väärän näköistä lintua. Pääsin kuin pääsinkin ajatuksissani siihen, että minulla on jo tässä iässä lupa värittää linnut just sellaiseksi kuin haluan ja käyttää just niitä värejä kuin haluan. Ja johan lähti. Siinä sitten innostuin värittämään ihan urakalla ja uppouduin tehtävään oikein toden teolla ja huomasin jälkeen päin, että olin ollut silleen ihan oikeasti läsnä. Lopputulos oli se, että meillä oli mitä mahtavin yhteinen värityshetki. Oltiin yhdessä ja erikseen samanaikaisesti.
Jälkeenpäin pohdin tosi paljon, missä kaikissa muissa asioissa ajatukseni jumittavat samalla lailla.
Onneksi totesin, että työnohjatessani olen lähes aina tosi hyvin läsnä ja pystyn ainakin hetkittäin auttamaan ryhmää, paria tai yhtä ihmistä löytämään jotain uutta jumittuneestakin tilanteesta, teemasta tai tapahtumasta.
Tuo värityskokemus oli kuitenkin taas muistuttanut minua oman mielen liikuttamisen tarpeesta ja siksi ehkä olin myös itse hyvin virittäytynyt ohjauksiini ja homma onnistui.
”Jotain on muuttunut, vaikka me vaan parin viikon välein istutaan ja jutustellaan, hämmästeli työnohjattavani”, kun pohdimme, miten hän on kokenut yhteisen puolen vuoden matkamme.
Tämä tupsahti mieleeni, kun joka vuosi tähän aikaan tuumailen, että jatkanko ensi vuonna vielä työnohjauksen, sovittelun, mentoroinnin ja valmennuksen parissa. Ja onkohan tekemisissäni mitään hyötyä ja iloa muille ja minulle.
Olen ollut hiljainen somessa, kun välillä tuntuu, etten osaa sanoittaa ajatuksiani ja että onko minun elämässäni mitään kiinnostavaa. Ja kaikki mitä mieleeni ilmaantuu, on jo joku sanonut. Hivenen ristiriitaista siihen peilaten, että täällä kuitenkin pyörin ja ihan innolla luen, mitä somekavereiden elämään kuuluu. Elämä on yksi paradoksi. Saatat tässä kohtaa ajatella, että Maikkuhan se tässä ohjausta tarvitsee. Totta, keskeneräisiä tässä kaikki ollaan.
Markkinoinnin osaajat aina toitottavat, että pitää tehdä asiakkaalle joku palvelulupaus ja jotenkin vaikuttavin elkein, sanoin ja kuvin luvata, että ratkaisen jonkun asiakkaan olemassa olevan ongelman. Muuten hän tai he eivät tule minun työnohjaukseeni, korisharkkoihin, sovitteluun tai vaikka mentoroitavaksi.
Mitä jos en voi luvata mitään?
Voin vaan kokemuksesta sanoa, että monet ovat sanoneet samaa, mitä tuossa jutun alussa kerroin. Voin kyllä luvata, että osaan kysyä hyviä kysymyksiä. Voin luvata, että koitan käyttää kullekin sopivia menetelmiä, jotta ohjattava uskaltaisi heittäytyä jollain lailla uuden ajatuksen, kokemuksen, tunteen tai vaikka kehollisen toiminnan vietäväksi. Voin luvata, että tiedän mitä on kiertää samaa ajatuskehää vuosia sieltä ulospääsemättä, tiedän miltä tuntuu suorittaa, kun koittaa peittää pelkoa, häpeää ja epäonnistumista. Tiedän miltä tuntuu, kun kaikki menee ihan putkeen ja onnistuu täydellisesti. Tiedän, mitä on yksinäisyys, vaikka ympärillä on sikana porukkaa. Jne.
Tässä siis yritän sanoa, että on tullut koettua, elettyä ja opittua aika pitkän kaavan kautta. En tiedä, uskonko siihen, että oppilas voi päästä vain niin pitkälle, kun opettaja on päässyt, mutta jotain perää siinä on.
Siispä ajattelin noudattaa yhden ihanan koriskolleegani sarkastista toivetta, kun hän sanoi, että tottakai jatkat tuohon uuteen eläkeikään 70 kymppiseksi asti.
Jos juuri sinä ajattelit ottaa vastuuta työsinästäsi, ja sitä kautta työyhteisöstäsi ja jokin sinulle kertoo, että itsellesi kertomaasi tarinaan muutos olisi tervetullut, niin ota yhteyttä ja pohditaan yhdessä, voisinko kenties minä auttaa.
Yksi elämäni surullinen ja hankala päätös oli maajoukkuevalmennuksen lopettamispäätös. Olisiko päätös voinut olla toinen, jos valmentajuuteni isossa kriisissä minulla olisi ollut tukena mentori ja naisvalmentajien vertaisryhmä. Tunsin olevani täysin yksin isojen muutosten keskellä, tuolloin valmentaminen oli lähes koko elämäni.
Tuskastelen monesti liikuntakulttuurin tasa-arvotyötä. Minulle se esiintyy joskus enemmän juhlapuheina kuin tekoina. Mukaan saadaan kyllä asiaan vihkiytyneet, jotka jo elävät muutosta, mutta ani harvoin innostuvat ne toimijat, joissa se muutos pitäisi toteuta.
Suomen valmentajat käynnistää ensi tiistaina hankkeen, jossa yhtenä tavoitteena on innostaa urheiluseuroja etsimään mukaan toimintaan lisää valmentajia. Hanke on saanut rahoitusta Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hankeen hallinnoinnista vastaava Rosa Havumäki oli minut jostain bongannut ja ehdotti, että lähtisin mukaan. Tehtäväni olisi toimia yhden valitun seuran prosessin vetäjänä. Minulle valikoitui yhdeksästä hankkeen seuroista Tampereen Ju-Jutsukoulu.
Olen itselleni luvannut, että mietin vähintään kaksi kertaa ennenkuin sanon mihinkään kyllä. Haluan harkita omaa motiiviani niissä jutuissa, mihin lähden mukaan.
Tämä Suomen Valmentajien hanke kuitenkin innostaa minua konkretiallaan, selkeydellään ja seurojen tueksi valittujen jo olemassa olevien työkalujen takia. Hankeen ideoija ja kirjoittaja ja kokonaisuudesta vastaava on Sari Tuunainen ja sisällöistä vastaava on Sanna Erdogan. Heidän lisäkseen kiitos kohdistuu varmasti myös jo vuosia toimineen Valmentaa kuin Nainen – ohjelman toimijoiden ja osallistuneiden työhön ja innostukseen.
Hanke on vuoden mittainen ja kukin mukaan lähtevä seura ottaa vastuun kehittää omaa seuraansa. Minä prosessin vetäjän roolissa johdattelen seuran ihmiset prosessiin, jossa yhdessä opitaan ja toimitaan siten, että seuran itselleen asettamat konkreettiset tavoitteet voi toteuta. Seuran ihmiset tapaavat vuoden viisi kertaa harkittujen teemojen merkeissä.
Erityisesti minua miellyttää se, että teemailtojen lisäksi seuraan voidaan kouluttaa hankkeen avulla oma mentori ja joko hän tai joku Suomen Valmentajien mentori voi aloittaa seurassa naisvalmentajien mentoriryhmän. Olen ohjannut paljon mentoriryhmiä ja uskon vakaasti niiden muutosvoimaan. Seuran valmentajien on myös mahdollista kouluttautua esim. Urheilijaksi valmentajaksi (URVA) koulutuksessa tai lajiliittojen järjestämissä koulutuksissa.
Itse siirryin suoraan pelaajasta, pelaajavalmentajaksi ja siitä sitten valmentajaksi. Olisinpa aikoinani päässyt URVA koulutukseen, niin ei olisi tarvinnut kiristää omaa ja niin monen pelikaverin pinnaa ja olisin mahdollisesti säästynyt isosta hämmenyksestä ja voimattomuuden fiiliksistä, minkä uusi rooli toi. Miten voimaaannuttavaa olisi voinut olla koulutuksesta saatu vertaisituki.
Odotan innolla uutta tehtävääni tässä kokonaisuudessa ja mikä parasta saan itse uusia vertaisia muista prosessin vetäjistä.
Työnohjaus on paikka pysähtyä oman työn äärelle. Siinä pohditaan ja kehitetään suhdetta omaan työhön; omia työtapoja, työn tavoitteita sekä sitä, millaisia seurauksia omalla tavallani tehdä työtä on – joko itselleni, tiimilleni ja koko seuralle.
Työnohjaus ei ole irrallinen koulutus, vaan omassa työssä oppimista, työn arjen keskellä.
Miksi minä – ja miksi sinä?
Työnohjauksen tavoitteena on:
oman seuratyön kriittinen ja rakentava tarkastelu
työssä oppiminen ja ammatillisen reflektion kehittyminen
työn jäsentäminen ja hallinnan vahvistaminen
Työnohjaus auttaa näkemään omaa työtä laajemmin ja selkeämmin. Kun ymmärrys omasta työstä lisääntyy, myös muutokset työn tekemisessä tulevat mahdollisiksi – eivät pakottamalla, vaan oivallusten kautta.
Työnohjaus sopii erityisesti tilanteisiin, joissa:
seuratyö tuntuu kuormittavalta tai sirpaleiselta
johtaminen kaipaa uudistamista
roolit ja vastuut kaipaavat kirkastamista
haluat kehittyä ammatillisesti ja johtaa itseäsi paremmin
seuratyö ja sen kulttuuri on muutoksessa
Miten työnohjaus käytännössä toteutuu?
Työnohjaus on aina prosessi, mutta sen kesto määräytyy tavoitteiden mukaan.
Joissain tilanteissa yksikin kerta voi auttaa jäsentämään haastavaa tilannetta.
Usein pysyvämmät muutokset työn tekemisessä vaativat pidemmän prosessin, esimerkiksi vuoden jakson, jossa tavataan kerran kuukaudessa.
Työnohjaus voi olla:
yksilöohjausta
ryhmäohjausta
Ryhmä voi koostua:
saman seuran työntekijöistä
eri seurojen työntekijöistä, joilla on samankaltainen rooli (esim. toiminnanjohtajat, valmennuspäälliköt, valmentajat)
myös erilaisissa tehtävissä toimivista seuratyöntekijöistä
Monimuotoiset ryhmät tuovat usein uusia näkökulmia ja rikastavat oppimista.
Mikä on minun rooli työnohjaajana?
Työnohjaajana en ole työn sisällön asiantuntija, vaan kehitysprosessin ammattilainen. Minun tehtävä on ohjata prosessia ja auttaa sinua tarkastelemaan omaa työtäsi luovasti, avoimesti ja ennakkoluulottomasti.
Työnohjauksessa hyödynnän toiminnallisia menetelmiä ja työnhjaukseni perustuu dialogiin. Yhden istunnon aikana työskentely voi lähteä liikkeelle esimerkiksi:
konkreettisesta työtilanteesta
seuratyöstä nousevista teemoista
ryhmän tai yksilön ajankohtaisista kysymyksistä
Kenelle työnohjaus sopii?
Työnohjausta voin suositella:
seuratyöntekijöille
valmentajille
esihenkilöille ja johtajille
tiimeille, jotka haluavat kehittää yhteistyötään
kaikille, jotka haluavat tehdä työtään tietoisemmin ja kestävämmällä tavalla
Mitä työnohjaus maksaa?
Työnohjauksen hinta määräytyy:
ohjauksen muodosta (yksilö / ryhmä)
prosessin kestosta
osallistujamäärästä
Pyydä rohkeasti tarjous – rakennetaan juuri teille sopiva kokonaisuus.
Miten mukaan?
Jos työnohjaus herättää ajatuksia tai haluat kuulla lisää, ota yhteyttä ja jutellaan tilanteestasi. Yhteydenotto ei sido mihinkään.
Oletko katsonut Sointu Borgin tyrkyt ohjelmaa? Itse katsoin tosi kiinnostuneena kaikki jaksot. Ohjelman yksi sanoma taisi olla, että jos haluaa vaikuttaa johonkin itselle tärkeisiin asioihin, on oltava tyrkky, tyrkyttää itseänsä somessa ja vielä siten, että oma persoona ja henkilökohtainen tarina on pistettävä avoimesti tarjottimelle kaiken kansan nähtäväksi.
Saman sanoman sain vuosikymmen sitten kun yksi viestinnän ammattilainen sanoi, että jos ei näy missään, ei ole olemassa.
Tämä sama teema näköjään hiertää mun mielessä, kun sattumalta näen paljon aihetta sivuavia kirjoituksia ja ohjelmia. Pakko siis pohtia, miksi tämä teema mua nyt niin kutkuttaa.
Mä olin koko työelämäni ihan kamala suorittaja ja myös kovin herkkä kaikelle palautteelle. Jos haistoinkin, että joku ei mennyt ihan putkeen, saatoin painaa pääni häpeän pensaaseen viikoiksi. Kukaan ei kyllä minusta varmaan sitä huomannut, kun osasin peitellä tunteeni rakentamieni naamioiden taakse. Jännitin kaikkia esityksiä, kirjoituksia, koulutuksia ja muita tilanteita, joissa olin esillä ja häpeän perkele otti minusta otteen ja vei uskomattoman paljon energiaa. Totaalinen uupuminenhan siitä sitten seurasi.
Olen kokenut ihan lapsuudesta saakka, että pitää olla ihan sika hyvä, mutta ei missään tapauksessa saa tuoda itseänsä liikaa esille. Kuulen helposti sisälläni äänen, että vaatimattomuus kaunistaa ja itku tulee pitkästä ilosta. Nykyään jo naureskelen noille äänille, mutta kyllä ne minuun lähes lähtemättömän jäljen ovat jättäneet.
Luultavasti pohdin tätä teemaa siksi, että kovasti mietin, että miten eläkeläisenä voisi olla mukana maailman menossa. Ja haluanko jakaa vielä ajatuksiani ja edistää minulle tärkeitä asioita ja miten sen tekisi. Haluanko tehdä vielä koulutuksia, mentorointeja, työnohjauksia ja olla mukana sportin maailmassa.
Kun tätä tässä kirjoitan, on kai itsestään selvää, että haluan olla mukana vaikuttamassa.
En kyllä miksikään ihan tyrkyksi voi ryhtyä, mutta jotenkin ns. olla olemassa, jotta löytyy uusia mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa.
Pidän lapsille koripallokoulua. Viimeksi teemana oli heittäminen. Koripallossa on eri heittotekniikoita ja on jokaiselle asiaa ymmärtävälle selvää, että mitä lähempää koria ja korirengasta pallon kädestään irrottaa sitä todennäköisempää on saada pallo koriin. Eri heitoissa käytetään eri tekniikoita.
Näihin eri tekniikoihin siellä koriskoulussa tutustuttiin. Yhdellä lapsella oli pikkasen haasteellista kuljettaa ja ponnistaa yhdellä jalalla ja heittää yhdellä kädellä. Hän onnistui kuitenkin hyvin pysähtymään kahdelle jalalle ja heittämään siitä pallo koriin. Kun sitten haastoin häntä myös opettelemaan tuota toista tekniikka, hän totesi, että on paljon parempi heittää sillä tekniikalla mikä on hänelle luontaista. Hän halusi vielä perustella, että kyllä se hänen tapansa on yhtä helppo tapa tehdä kori. Kannustin kuitenkin häntä kokeilemaan tuota toistakin tapaa tehdä kori.
Jäin sitten pohtimaan oman elämäni oppiläksyjä. Kun elämä asettaa itselleni haasteen, tuleeko sitä tunnettua samat tunteet, ajateltua samat ajatukset ja toistettua samat teot vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja onko se sitten niin, että elämä lähettää aina saman oppiläksyn uudestaan ja uudestaan niin kauan, kunnes joku omassa ajattelussa muuttuu ja sitä kautta toimii tilanteissa toisin. Ja lopulta myös oma kokemus onkin samanlaisessa tilanteessa yhtäkkiä ihan toisenlainen. Viime vuosina on ollut aikaa katsella oman elämäni tunteiden ja ajatusten ja toimintatapojen oravanpyörää. Aikamoista välillä kovin mutkaistakin matkaa olen saanut kulkea.
Moni vanha paska tapa toimia, ajatella, tuntea ja sitä kautta kokea on onneksi tullut tiensä päähän, mutta muutamassa kohtaa olen vielä varmaan samassa tilanteessa kuin tuo koriskoululainen. Kysymys meille kaikille kuuluukin, uskaltaisimmeko nähdä omat ennakkoluulot ja luutuneet asenteet ainakin niissä asioissa, mitkä toistuvasti aiheuttavat harmia. Hälytyskellot itselläni soivat siinä kohtaa, kun huomaan valittavani samaa asiaa jopa vuodesta toiseen. Silloin on ehkä syytä pohtia omaa osuutta ko. kysymykseen.
Osallistuin keskustelijana Valmentajan hyvinvointi -koulutukseen. Paneelissa olivat mukana myös Jarno Koivunen ja Olli Kuoksa.
Teemoina keskustelussa olivat työhyvinvointi, kuormitus ja palautuminen, henkilökohtaiset arvot, oman työn johtaminen sekä moniammatillisen tiimin johtaminen.
Meiltä pyydettiin etukäteen vastauksia teemaan liittyviin kysymyksiin. Tässä tekstissä on osa vastauksistani.
Arvot, miksi ja miten valmennan?
Valmennan koska se on minulle jonkinlainen elämäntehtävä. Olen valmentanut erilaisia joukkueita yli 40 vuotta ja aina vaan löydän itseni salilta tekemästä jotain valmennuksen parissa. Makeinta on, jos joku omaa taipumuksen liikkumiseen ja haluaa sen kautta kehittää itseään ja tulla vaikka omassa lajissaan parhaaksi. Pienikin hetki tuolla matkalla mukana kulkiessa tuottaa minullekin merkityksellisyyttä. Erityisen iloinen olen, jos kyseessä on tytöksi tai naiseksi itsensä kokeva.
Yksi naisten maajoukkueen pelaaja ja valmennettavani sanoi minulle kerran, että älä Maikku pingota niin paljon, kun valmennat. Sä hermostutat mua ja ilmapiiri tulee kireäksi. Ihme kyllä otin palautteen vastaan. Jäin sitä sitten niin kovasti pohtimaan ja vähitellen opin, että valmennusta kannattaa tehdä rennosti, mutta tosissaan.
Toki tämä kaikki mitä tähän kirjoitan, on sitä, miten teen ja ajattelen valmennuksesta nyt. Matka on ollut kuluttava ja raskas. Aloitin matkimalla autoritäärisiä valmentajia ja siitä sitten pikkuhiljaa aloin tehdä asioita minulle sopivammalla tavalla.
Eniten olen oppinut niiltä pelaajilta tai joukkueilta, jotka eivät vielä olleet kovin hyviä tai ovat oppineet hitaasti tai muuten vaan ovat olleet hankalia. Mikä loistava mahdollisuus oppia opettamaan, kun saa pohtia, että mikä estää oppimista. Olen aina ollut kovin kiinnostunut kaikista tiedoista, jotka liittyvät valmennukseen tai elämään yleisesti. Ihmettelen paljon asioita. En kuitenkaan usko ihan kaikkea, mitä kuulen tai luen.
Mikä on tärkeää sinulle valmennuksessa?
Tärkeintä on kunnioittaa jokaista urheilijaa ja harrastajaa. Jossain kohtaa oivalsin, että kunnioitus toista kohtaan mahdollistaa valmentajan ja urheilijan erillisyyden ja vasta sen jälkeen voi syntyä tiivistäkin yhteistyötä. Tärkeää on yrittää auttaa jokaista urheilijaa edistymään omalla tasollaan. Koitan tehdä sen puhumalla totta ja ottamalla myös haastavia asioita esille rakentavalla tavalla. Oman työni reflektointi on yksi avain asia. Huomaan usein pohtivani sitä, miksi toimin niin kuin toimin.
Miten itse koet sen näkyvän arjessa?
Käytän paljon aikaa siihen, että mietin kenelle valmennusta teen. Mikä ikäryhmä on kyseessä ja mikä aika meillä on valmennus prosessiin käytettävissä. Kun raamit toiminnalle on sovittu, osaan mielessäni nähdä, mikä kehitys on sekä yksilölle, että joukkueelle mahdollista. Lukuisia epäonnistumisia on tullut siitä, että olen itse ollut kaikkein innokkain.
Olen oppinut olemaan valmennettavieni puolella ja nähdä heissä enemmän kuin he itse mahdollisesti itsessään näkevät. Näen heidät nopeampina, taitavampina, kestävämpinä ja voimakkaampina. Silloin tiedän itsekin, mihin suuntaan kehitys voi heitä viedä. Vähitellen he alkavat itsekin nähdä omia mahdollisuuksiaan niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Kun monesti on mennyt tässäkin asiassa pahasti pieleen, toitotan itselleni lausetta; kiinnostu, äläkä yritä olla kiinnostava.
Toimin siis kulloisenkin suunnitelman mukaan, mutta koitan olla joka hetkessä läsnä, jotta voin reagoida ja muuttaa toimintaa tarvittaessa. Jotenkin ajatuksella, että olen tilanteissa pää tyhjänä, mutta sydän auki. Jos edellisessä onnistun valmennustapahtumassa osaan olla rento, mutta vaativa.
Työhyvinvointi -kuormitus ja palautuminen
Mikä työssä kuormittaa eniten?
Nyt kun olen eläkkeellä ei enää paljon mikään, kun voin täysin vapaasti valita mitä teen. Koin täydellisen työuupumuksen ja sairastuin masennukseen 40-kymppisenä. Sen jälkeen olen saanut/joutunut tutustumaan itseeni paremmin. Tuon jälkeenkin olen ollut kovilla jaksamisen suhteen, mutta olen jatkanut omien varjojeni tutkailua ja just nyt tuntuu, että osaan asettaa rajat, tehdä niitä hommia, jotka ovat minulle sopivia. Nykyään teen töitäni ja harrastan vapaudesta käsin. Tekeminen on silloin rentoa ja hauskaa ja olen huomannut, että myös paljon luovempaa ja tuloksellisempaa.
Mistä tunnistat, että homma on tasapainossa/epätasapainossa?
Kun olen tasapainossa, en väsy valmennustapahtumien jälkeen ja tietysti sitten kun en ole tasapainossa väsyn. Kun väsyn, joku tunne valtaa mieleni ja kehoni. Se saa energian sitoutumaan tuohon tunteeseen ja jos sitä jatkuu pitkään, tulee väkisinkin väsymystila. Negakehä valtaa tilaa, vaikka monesti en sitä edes itse huomaa.
Millä eri keinoin pidät huolta, että palaudut?
Tutkailen omia ajatuksiani ja tunteitani ja kehoni viestejä. Tiedän aika hyvin eri kolotusten ja ajatuskuvioiden merkityksen. Esim. kun hartiani ovat jumissa ja puren hampaitani yhteen, olen jostain vihainen. Olen antanut jonkun ylittää rajanani tai olen lupautunut tekemään jotain sellaista, mikä ei ole minulle hyväksi. Muutkin kuormittavat tunteet on tullut käytyä läpi aika perusteellisesti. Vielä on kuitenkin paljon omia varjoja ihmeteltävänä.
Palautuakseni tarvitsen viikoittaisia pieniä pysähtymisen hetkiä ja vaikka tiettyjä tekstejä tai podcasteja saadakseni selville, mistä kenkä puristaa. Kävely on minulle paras tapa järjestää ajatukseni ja tunteeni uudelleen paremmalle taajuudelle ja saada ratkaisuja eteen tuleviin kysymyksiin ja löytää taas tekemisen ilo.
Silitän äidin päätä ja hän avaa silmät, nyökkää kiitokseksi ja näen hänen katseessaan suurta lämpöä. Seuraavassa hetkessä hän luulee minua joksikin toiseksi ja silmissä on torjuntaa ja vihaa.
Äitini sairastaa muistisairautta. Pohdin kuoleman läheisyyttä ja sitä mistä näkökumista me kuolemaa tarkastellaan? Ihan kammottavaa ja äärimmäisen surullista muuten kirjoittaa tähän sana kuollut, vaikka sitä on tässä jo monien vuosien ajan äitini sairauden aikana tullut lähestyttyä. Silti kuoleman läsnäolon ja sen lopullisuuden yrittää karkottaa viimeiseen asti jonnekin pois mielestä.
Virallisen määritelmän mukaan ihminen on kaiketi kuollut, kun kaikki hänen elintoimintonsa ovat loppuneet. Mutta onko äitini kuollut itselleen jo nyt kun sairaus on vienyt häneltä hänen persoonallisuutensa, lähes kaikki kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt, hän ei enää juurikaan halua syödä eikä juoda ja elämää koetaan vuoteesta käsin.
Miten me omaiset? Onko hän meille omaisille kuollut, kun hän ei enää ole se äiti, mummo, isomummo, anoppi, jne. joka hän ennen sairauden loppuvaihetta oli.
Itse hän ei varmaan osaa ajatella, saatikka ilmaista suhdettaan kuolemaan, joten hänen kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa suhteessa kuolemaan jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Syömisestä kieltäytymisen voisi ajatella kyllä jotain tarkoittavan.
Minulle äitini on edelleen välillä läsnä, vaikka valtaosa aikaa menee hänellä meidän ns terveiden maailmasta käsin katseltuna ihan jossain muussa todellisuudessa tai sitten hän on niin väsynyt, ettei jaksa juurikaan edes silmiään avata. Joinain päivinä hänellä on vielä energiaa puhua ja liikkuakin hoitajien avustuksella.
Merkillistä kyllä, minun ja äitini suhde on tässä hänen sairautensa aikana saanut uudenlaisia käänteitä. Sairaus on mm. poistanut kontrollin ja häneltä on varmaan kuoriutunut kaikki mieltä suojaavat kerrokset. Hän on todellakin ilmaissut tunteitaan laidasta laitaan. Härskien, rumien ja kummallisten juttujen lisäksi hän on ilmaissut myös paljon positiivisia tunteita ja rakkautta minua ja muita läheisiä kohtaan.
Myös minä olen tässä hänen sairautensa kuluessa saanut ja joutunut käymään läpi monet tunteet suhteessa äitiini, jotta olen voinut aidosti myös kokea tätä aivan uudenlaista rakkautta ja yhteyttä häneen. Olen saanut yhteyden siihen äidin rakkauteen, jota hän ei ole osannut ja pystynyt (ominen vaikeuksiensa takia) juuri koskaan minua kohtaan ilmaisemaan. Tai ainakin niin minusta on tuntunut.
Käsittämätöntä, että me on saatu joissain pienissä hetkissä kokea yhdessä ihan valtavan hieno yhteys. Tästä yhteydestä olen äärimmäisen kiitollinen.
Äidin ja minun yhteinen matka jatkuu ainakin vielä tänään.
Kuvassa minä ja äitini 6 vuotta sitten hänen 90 vuotispäivillä.
Sain puhelinsoiton, jossa soittaja kysyi kokemuksiani uuden seuran perustamiseen liittyen. Kävimme soittajan kanssa hyvän keskustelun ja siitä tuli mieleeni kirjoittaa nämä päällimmäiset ajatukset aiheesta.
Miksi uusi seura – motiivit tikunnokkaan
Idea uudesta seurasta syntyi Koronan jyllätessä, kun muutamalle sportin yhdistämälle kavereille tuli tarve ajatella Koronan jälkeistä elämää ja mahdollisuutta taas liikkua ja liikuttaa ihmisiä koriksen merkeissä.
Yhdessä pohdittiin jo heti alkuun, mikä meitä motivoisi, jos lähtisimme ihan oikeasti perustamaan uutta seuraa. Oliko motiivit liikkumisen mahdollistaminen, vai se että joku sitten sanoisi, että kylläpä teette hyvää duunia. Molemmat motiivit ovat mulla samanaikaisesti läsnä. Toki kiva saada positiivista palautetta, mutta vielä kivampi on nähdä ihmisten liikkuvan koriksen parissa. Kovasti mietittiin myös, kuinka paljon itse kullakin on mahdollista laittaa aikaansa seurantoimintaan.
Arvoista ja omasta tekemisestä kaikki lähti
Kun motiivit oli käyty läpi, alkuun lähdettiin määrittelemällä uudelle seuralle arvot. Niiden piti olla sellaiset, joihin me itse ainakin voisimme uskoa ja sellaiset, että ne jotain meille ja meistä kertoisivat ja ohjaisivat meidän toimintaamme. Tämän linkin takaa näet arvomme.
Ihan alussa myös punnittiin hyviä ja huonoja puolia kahden eri vaihtoehdon välillä. Liityttäisiinkö mukaan johonkin toiseen seuraan vai tehtäisiinkö ihan oma juttu. Plussat ja miinukset vaihtoehtojen välillä olivat yhtä suuret, mutta tunteen ohjaamana päätettiin tehdä ihan oma juttu. Myös seuran nimeä pohdittiin hartaasti. Turun piti näkyä ja koripallo piti olla esillä.
Pitää olla kivaa ja vastuuta tulee kantaa – kukaan ei jaksa työntää ihmisiä edessään eikä vetää perässään
Tarvittiin lisää osaavia ja hyviä ihmisiä mukaan ja ensisijaisen tärkeää oli löytää henkilöt, jotka kaikki jakoivat arvomme ja joilla oli asiantuntijuutta kehittää seuran perusteita. Olin ihan äimän käkenä, kun kaikki, joita kysyimme, halusivat lähteä mukaan. Muodostui osaava ja innokas johtokunta, jossa on liikunnan, markkinoinnin, myynnin ja viestinnän taitajia. Mulla pyörii tässä kohtaa päällimmäisenä ajatus siitä, että hauskaa pitää olla, mutta mielipiteet pitää saada sanotuksi. Seuran arvoista on itseämme muistutettu ainakin kerran tässä matkan varrella.
Tehtävää on piisannut. Säännöt, nettisivut, joukkueet, taloushallinto, visiot, missiot, salivuorot, välineet jne.
Kun seuran säännöt saatiin valmiiksi, koitti hieno hetki, kun rekisteröimme yhdistyksemme. Hommat etenivät ja piti lähteä pohtimaan, mitä ryhmiä perustetaan, mistä löydetään ohjaajat ja saadaanko salit ja miten viestitään ja vastaanotetaan mahdolliset ilmoittautumiset. Paljon oli siis tehtäviä. Intoa kuitenkin riitti ja kaikki saatiin tehtyä. Ensimmäiset ryhmät käynnistyvät syyskuussa 2022. Yhteensä meillä on nyt kuusi ryhmää ja niissä 83 liikutettavaa.
Paras onnistuminen on ollut koriksen tämän alueen uusi tuote – perhekoris. Nyt meillä on kaksi täyttä ryhmää ja jonossa olisi lisää tulijoita.
Alkuun oltiin taloudellisesti pakkasella
Seuran perustamiseen liittyy kertaluontoisia kuluja, joita ei tietenkään kenelläkään ollut. Osa johtokunnan jäsenistä laittoi vähän omistaan alun käynnistymisen varmistamiseksi, ja laskelmien mukaan jäämme kauden lopuksi muutaman satasen plussan puolelle, jos kaikki mukana olevat maksavat ryhmien kausimaksut. Olemme halunneet pitää toiminnan harrastajille erittäin edullisena, mutta kuluja vastaavat tulot on kaikki kerättävä harrastajilta.
Ärsyynnyn tyhjistä juhlapuheista – meidän hommamme on arjen haasteiden ratkaisemista
Kun kuuntelen puolueiden, valtakunnallisten järjestöjen ja kuntien päättäjien juhlapuheita siitä kuinka arvokasta työtä me seuratasolla teemme ja kuinka meitä pitää tukea ja toisaalta, kuinka meitä pitää paimentaa resursseja ohjaten siinä keitä ja milloin liikutamme, en voi olla kimpaantumatta.
Meidän haasteemme on arjen tekojen tasalla. Miten, millä hinnalla ja mistä saamme salivuoroja, miten koulutamme ja tuemme ohjaajia ja valmentajia, millä keinoin hoidamme hyvän hallinnon haasteet. Pieni, mutta merkittävä ongelma on ollut se, että mihin ihmeeseen laitamme kaikki välineemme, kun koulujen tiloihin niitä ei saa laittaa, puhumattakaan siitä, miten mahdollistamme kaikkein vähävaraisimpien mahdollisuuden harrastaa. Listaa voisin jatkaa.
Meidät saa tekemään yhteistyötä ja meiltä saa arvostusta kuuntelemalla meidän tarpeitamme ja pohtimalla yhdessä ratkaisuja meitä askarruttaviin arjen asioihin. Aina kaapin päältä ei ehkä tiedä, mitä ruohonjuuritasolla tuumataan ja tarvitaan. Tässä olisi kaikilla toimijoilla mahdollinen kehittämisen paikka, jotta kuntalaisten liikuttajia saataisiin lisää.
Kiitokset saa tässä kohtaa saa Turun kaupungin ilmaiset salivuorot alle 18-vuotiaille, Korisliiton 1. tason ja LiikUn organisoimat kuntien kanssa yhteistyössä toteutetut maksuttomat koulutukset, Olympiakomitean tähtiseuraohjelma ja Suomisport palvelu sekä OKM:n seuratuki.
Lopuksi
Seuratoiminnan pyörittäminen on haastavaa, hauskaa ja yhteisöllistä puuhaa, mutta siihen tarvitaan resursseja, osaamista ja intoa. Olisi kiva saada sinut mukaan liikkumaan tai liikuttamaan. Seuraamme voit myös tukea liittymällä meidän kannatusjäseneksemme tai vaikka rakentamalla meidän kanssamme sopivaa yhteistyötä.
Käy sivuillamme, ota yhteyttä ja liity mukaan. www.bcturku.fi