”Jotain on muuttunut, vaikka me vaan parin viikon välein istutaan ja jutustellaan, hämmästeli työnohjattavani”, kun pohdimme, miten hän on kokenut yhteisen puolen vuoden matkamme.
Tämä tupsahti mieleeni, kun joka vuosi tähän aikaan tuumailen, että jatkanko ensi vuonna vielä työnohjauksen, sovittelun, mentoroinnin ja valmennuksen parissa. Ja onkohan tekemisissäni mitään hyötyä ja iloa muille ja minulle.
Olen ollut hiljainen somessa, kun välillä tuntuu, etten osaa sanoittaa ajatuksiani ja että onko minun elämässäni mitään kiinnostavaa. Ja kaikki mitä mieleeni ilmaantuu, on jo joku sanonut. Hivenen ristiriitaista siihen peilaten, että täällä kuitenkin pyörin ja ihan innolla luen, mitä somekavereiden elämään kuuluu. Elämä on yksi paradoksi. Saatat tässä kohtaa ajatella, että Maikkuhan se tässä ohjausta tarvitsee. Totta, keskeneräisiä tässä kaikki ollaan.
Markkinoinnin osaajat aina toitottavat, että pitää tehdä asiakkaalle joku palvelulupaus ja jotenkin vaikuttavin elkein, sanoin ja kuvin luvata, että ratkaisen jonkun asiakkaan olemassa olevan ongelman. Muuten hän tai he eivät tule minun työnohjaukseeni, korisharkkoihin, sovitteluun tai vaikka mentoroitavaksi.
Mitä jos en voi luvata mitään?
Voin vaan kokemuksesta sanoa, että monet ovat sanoneet samaa, mitä tuossa jutun alussa kerroin. Voin kyllä luvata, että osaan kysyä hyviä kysymyksiä. Voin luvata, että koitan käyttää kullekin sopivia menetelmiä, jotta ohjattava uskaltaisi heittäytyä jollain lailla uuden ajatuksen, kokemuksen, tunteen tai vaikka kehollisen toiminnan vietäväksi. Voin luvata, että tiedän mitä on kiertää samaa ajatuskehää vuosia sieltä ulospääsemättä, tiedän miltä tuntuu suorittaa, kun koittaa peittää pelkoa, häpeää ja epäonnistumista. Tiedän miltä tuntuu, kun kaikki menee ihan putkeen ja onnistuu täydellisesti. Tiedän, mitä on yksinäisyys, vaikka ympärillä on sikana porukkaa. Jne.
Tässä siis yritän sanoa, että on tullut koettua, elettyä ja opittua aika pitkän kaavan kautta. En tiedä, uskonko siihen, että oppilas voi päästä vain niin pitkälle, kun opettaja on päässyt, mutta jotain perää siinä on.
Siispä ajattelin noudattaa yhden ihanan koriskolleegani sarkastista toivetta, kun hän sanoi, että tottakai jatkat tuohon uuteen eläkeikään 70 kymppiseksi asti.
Jos juuri sinä ajattelit ottaa vastuuta työsinästäsi, ja sitä kautta työyhteisöstäsi ja jokin sinulle kertoo, että itsellesi kertomaasi tarinaan muutos olisi tervetullut, niin ota yhteyttä ja pohditaan yhdessä, voisinko kenties minä auttaa.