Blogit

Yksi elämäni surullinen ja hankala päätös oli maajoukkuevalmennuksen lopettamispäätös. Olisiko päätös voinut olla toinen, jos valmentajuuteni isossa kriisissä minulla olisi ollut tukena mentori ja naisvalmentajien vertaisryhmä. Tunsin olevani täysin yksin isojen muutosten keskellä, tuolloin valmentaminen oli lähes koko elämäni.  

Tuskastelen monesti liikuntakulttuurin tasa-arvotyötä. Minulle se esiintyy joskus enemmän juhlapuheina kuin tekoina. Mukaan saadaan kyllä asiaan vihkiytyneet, jotka jo elävät muutosta, mutta ani harvoin innostuvat ne toimijat, joissa se muutos pitäisi toteuta.

Suomen valmentajat käynnistää ensi tiistaina hankkeen, jossa yhtenä tavoitteena on innostaa urheiluseuroja etsimään mukaan toimintaan lisää valmentajia. Hanke on saanut rahoitusta Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hankeen hallinnoinnista vastaava Rosa Havumäki oli minut jostain bongannut ja ehdotti, että lähtisin mukaan. Tehtäväni olisi toimia yhden valitun seuran prosessin vetäjänä. Minulle valikoitui yhdeksästä hankkeen seuroista Tampereen Ju-Jutsukoulu.  

Olen itselleni luvannut, että mietin vähintään kaksi kertaa ennenkuin sanon mihinkään kyllä. Haluan harkita omaa motiiviani niissä jutuissa, mihin lähden mukaan.

Tämä Suomen Valmentajien hanke kuitenkin innostaa minua konkretiallaan, selkeydellään ja seurojen tueksi valittujen jo olemassa olevien työkalujen takia. Hankeen ideoija ja kirjoittaja ja kokonaisuudesta vastaava on Sari Tuunainen ja sisällöistä vastaava on Sanna Erdogan. Heidän lisäkseen kiitos kohdistuu varmasti myös jo vuosia toimineen Valmentaa kuin Nainen – ohjelman toimijoiden ja osallistuneiden työhön ja innostukseen.  

Hanke on vuoden mittainen ja kukin mukaan lähtevä seura ottaa vastuun kehittää omaa seuraansa. Minä prosessin vetäjän roolissa johdattelen seuran ihmiset prosessiin, jossa yhdessä opitaan ja toimitaan siten, että seuran itselleen asettamat konkreettiset tavoitteet voi toteuta. Seuran ihmiset tapaavat vuoden viisi kertaa harkittujen teemojen merkeissä.

Erityisesti minua miellyttää se, että teemailtojen lisäksi seuraan voidaan kouluttaa hankkeen avulla oma mentori ja joko hän tai joku Suomen Valmentajien mentori voi aloittaa seurassa naisvalmentajien mentoriryhmän. Olen ohjannut paljon mentoriryhmiä ja uskon vakaasti niiden muutosvoimaan. Seuran valmentajien on myös mahdollista kouluttautua esim. Urheilijaksi valmentajaksi (URVA) koulutuksessa tai lajiliittojen järjestämissä koulutuksissa.

Itse siirryin suoraan pelaajasta, pelaajavalmentajaksi ja siitä sitten valmentajaksi. Olisinpa aikoinani päässyt URVA koulutukseen, niin ei olisi tarvinnut kiristää omaa ja niin monen pelikaverin pinnaa ja olisin mahdollisesti säästynyt isosta hämmenyksestä ja voimattomuuden fiiliksistä, minkä uusi rooli toi. Miten voimaaannuttavaa olisi voinut olla koulutuksesta saatu vertaisituki.  

Odotan innolla uutta tehtävääni tässä kokonaisuudessa ja mikä parasta saan itse uusia vertaisia muista prosessin vetäjistä.

Valmentaa kuin nainen -hankkeen urheiluseurat valittu

Työnohjaus on paikka pysähtyä oman työn äärelle.
Siinä pohditaan ja kehitetään suhdetta omaan työhön; omia työtapoja, työn tavoitteita sekä sitä, millaisia seurauksia omalla tavallani tehdä työtä on – joko itselleni, tiimilleni ja koko seuralle.

Työnohjaus ei ole irrallinen koulutus, vaan omassa työssä oppimista, työn arjen keskellä.

Miksi minä – ja miksi sinä?

Työnohjauksen tavoitteena on:

• oman seuratyön kriittinen ja rakentava tarkastelu
• työssä oppiminen ja ammatillisen reflektion kehittyminen
• työn jäsentäminen ja hallinnan vahvistaminen

Työnohjaus auttaa näkemään omaa työtä laajemmin ja selkeämmin. Kun ymmärrys omasta työstä lisääntyy, myös muutokset työn tekemisessä tulevat mahdollisiksi – eivät pakottamalla, vaan oivallusten kautta.

Työnohjaus sopii erityisesti tilanteisiin, joissa:

• seuratyö tuntuu kuormittavalta tai sirpaleiselta
• johtaminen kaipaa uudistamista
• roolit ja vastuut kaipaavat kirkastamista
• haluat kehittyä ammatillisesti ja johtaa itseäsi paremmin
• seuratyö ja sen kulttuuri on muutoksessa

Miten työnohjaus käytännössä toteutuu?

Työnohjaus on aina prosessi, mutta sen kesto määräytyy tavoitteiden mukaan.

• Joissain tilanteissa yksikin kerta voi auttaa jäsentämään haastavaa tilannetta.
• Usein pysyvämmät muutokset työn tekemisessä vaativat pidemmän prosessin, esimerkiksi vuoden jakson, jossa tavataan kerran kuukaudessa.

Työnohjaus voi olla:

• yksilöohjausta
• ryhmäohjausta

Ryhmä voi koostua:

• saman seuran työntekijöistä
• eri seurojen työntekijöistä, joilla on samankaltainen rooli (esim. toiminnanjohtajat, valmennuspäälliköt, valmentajat)
• myös erilaisissa tehtävissä toimivista seuratyöntekijöistä

Monimuotoiset ryhmät tuovat usein uusia näkökulmia ja rikastavat oppimista.

Mikä on minun rooli työnohjaajana?

Työnohjaajana en ole työn sisällön asiantuntija, vaan kehitysprosessin ammattilainen.
Minun tehtävä on ohjata prosessia ja auttaa sinua tarkastelemaan omaa työtäsi luovasti, avoimesti ja ennakkoluulottomasti.

Työnohjauksessa hyödynnän toiminnallisia menetelmiä ja työnhjaukseni perustuu dialogiin. Yhden istunnon aikana työskentely voi lähteä liikkeelle esimerkiksi:

• konkreettisesta työtilanteesta
• seuratyöstä nousevista teemoista
• ryhmän tai yksilön ajankohtaisista kysymyksistä

Kenelle työnohjaus sopii?

Työnohjausta voin suositella:

• seuratyöntekijöille
• valmentajille
• esihenkilöille ja johtajille
• tiimeille, jotka haluavat kehittää yhteistyötään
• kaikille, jotka haluavat tehdä työtään tietoisemmin ja kestävämmällä tavalla

Mitä työnohjaus maksaa?

Työnohjauksen hinta määräytyy:

• ohjauksen muodosta (yksilö / ryhmä)
• prosessin kestosta
• osallistujamäärästä

Pyydä rohkeasti tarjous – rakennetaan juuri teille sopiva kokonaisuus.

Miten mukaan?

Jos työnohjaus herättää ajatuksia tai haluat kuulla lisää,
ota yhteyttä ja jutellaan tilanteestasi.
Yhteydenotto ei sido mihinkään.

---

Muutamia pointteja (kuten joku sanoisi) tähän hyvään päivään. Jos jokin niistä resonoi, niin ihmettele lisää. Ei niitä kannata selitellä.

Kun voi kokea edes hetkittäin elämää sydämestä käsin, voi nähdä korkeammalta, laajemmin ja tuntea suunnatonta keveyttä.

Sitä voi elää vain nykyhetkessä, eilinen meni ja huomista ei vielä ole. Hankalaa.

Unelmoiminen on elämän ehto. Menneestä syntyneet unelmoimisen esteet on syytä purkaa. Työlästä.

Kun ei tarvitse olla enää kenellekään kummoistakaan, voi olla yhdelle kerrallaan hetkittäin kaikki.

Sanojen hokeminen on eri asia, kun niiden kokeminen.

Kun omaa liikkuvan ihmisen identiteetin, saa pysähtyessä pohtia, mitä kaikkea muutakin ihminen on, kun liikettä. Onhan se.

Miten hyväksyä elämän, mielen ja kehon rajallisuus.

Elämä heittää eteen samoja oppiläksyjä niin kauan kunnes jotain muutosta tapahtuu.

Näillä lausahduksilla kiitän kaikkia minua onnitelleita. Olen onnenpekka, kun niin moni eri kanavia pitkin on onnea toivottelut. Kiitos kun olet.

Oletko katsonut Sointu Borgin tyrkyt ohjelmaa? Itse katsoin tosi kiinnostuneena kaikki jaksot. Ohjelman yksi sanoma taisi olla, että jos haluaa vaikuttaa johonkin itselle tärkeisiin asioihin, on oltava tyrkky, tyrkyttää itseänsä somessa ja vielä siten, että oma persoona ja henkilökohtainen tarina on pistettävä avoimesti tarjottimelle kaiken kansan nähtäväksi.    

Saman sanoman sain vuosikymmen sitten kun yksi viestinnän ammattilainen sanoi, että jos ei näy missään, ei ole olemassa.

Tämä sama teema näköjään hiertää mun mielessä, kun sattumalta näen paljon aihetta sivuavia kirjoituksia ja ohjelmia. Pakko siis pohtia, miksi tämä teema mua nyt niin kutkuttaa.

Mä olin koko työelämäni ihan kamala suorittaja ja myös kovin herkkä kaikelle palautteelle. Jos haistoinkin, että joku ei mennyt ihan putkeen, saatoin painaa pääni häpeän pensaaseen viikoiksi. Kukaan ei kyllä minusta varmaan sitä huomannut, kun osasin peitellä tunteeni rakentamieni naamioiden taakse. Jännitin kaikkia esityksiä, kirjoituksia, koulutuksia ja muita tilanteita, joissa olin esillä ja häpeän perkele otti minusta otteen ja vei uskomattoman paljon energiaa. Totaalinen uupuminenhan siitä sitten seurasi.

Olen kokenut ihan lapsuudesta saakka, että pitää olla ihan sika hyvä, mutta ei missään tapauksessa saa tuoda itseänsä liikaa esille. Kuulen helposti sisälläni äänen, että vaatimattomuus kaunistaa ja itku tulee pitkästä ilosta.  Nykyään jo naureskelen noille äänille, mutta kyllä ne minuun lähes lähtemättömän jäljen ovat jättäneet.

Luultavasti pohdin tätä teemaa siksi, että kovasti mietin, että miten eläkeläisenä voisi olla mukana maailman menossa. Ja haluanko jakaa vielä ajatuksiani ja edistää minulle tärkeitä asioita ja miten sen tekisi.  Haluanko tehdä vielä koulutuksia, mentorointeja, työnohjauksia ja olla mukana sportin maailmassa.

Kun tätä tässä kirjoitan, on kai itsestään selvää, että haluan olla mukana vaikuttamassa.

En kyllä miksikään ihan tyrkyksi voi ryhtyä, mutta jotenkin ns. olla olemassa, jotta löytyy uusia mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa.   

Pidän lapsille koripallokoulua. Viimeksi teemana oli heittäminen. Koripallossa on eri heittotekniikoita ja on jokaiselle asiaa ymmärtävälle selvää, että mitä lähempää koria ja korirengasta pallon kädestään irrottaa sitä todennäköisempää on saada pallo koriin. Eri heitoissa käytetään eri tekniikoita.  

Näihin eri tekniikoihin siellä koriskoulussa tutustuttiin. Yhdellä lapsella oli pikkasen haasteellista kuljettaa ja ponnistaa yhdellä jalalla ja heittää yhdellä kädellä. Hän onnistui kuitenkin hyvin pysähtymään kahdelle jalalle ja heittämään siitä pallo koriin. Kun sitten haastoin häntä myös opettelemaan tuota toista tekniikka, hän totesi, että on paljon parempi heittää sillä tekniikalla mikä on hänelle luontaista. Hän halusi vielä perustella, että kyllä se hänen tapansa on yhtä helppo tapa tehdä kori. Kannustin kuitenkin häntä kokeilemaan tuota toistakin tapaa tehdä kori.

Jäin sitten pohtimaan oman elämäni oppiläksyjä. Kun elämä asettaa itselleni haasteen, tuleeko sitä tunnettua samat tunteet, ajateltua samat ajatukset ja toistettua samat teot vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja onko se sitten niin, että elämä lähettää aina saman oppiläksyn uudestaan ja uudestaan niin kauan, kunnes joku omassa ajattelussa muuttuu ja sitä kautta toimii tilanteissa toisin.  Ja lopulta myös oma kokemus onkin samanlaisessa tilanteessa yhtäkkiä ihan toisenlainen.  Viime vuosina on ollut aikaa katsella oman elämäni tunteiden ja ajatusten ja toimintatapojen oravanpyörää. Aikamoista välillä kovin mutkaistakin matkaa olen saanut kulkea.

Moni vanha paska tapa toimia, ajatella, tuntea ja sitä kautta kokea on onneksi tullut tiensä päähän, mutta muutamassa kohtaa olen vielä varmaan samassa tilanteessa kuin tuo koriskoululainen. Kysymys meille kaikille kuuluukin, uskaltaisimmeko nähdä omat ennakkoluulot ja luutuneet asenteet ainakin niissä asioissa, mitkä toistuvasti aiheuttavat harmia. Hälytyskellot itselläni soivat siinä kohtaa, kun huomaan valittavani samaa asiaa jopa vuodesta toiseen.  Silloin on ehkä syytä pohtia omaa osuutta ko. kysymykseen.

Osallistuin keskustelijana Valmentajan hyvinvointi -koulutukseen. Paneelissa olivat mukana myös Jarno Koivunen ja Olli Kuoksa.

Teemoina keskustelussa olivat työhyvinvointi, kuormitus ja palautuminen, henkilökohtaiset arvot, oman työn johtaminen sekä moniammatillisen tiimin johtaminen. 

Meiltä pyydettiin etukäteen vastauksia teemaan liittyviin kysymyksiin. Tässä tekstissä on osa vastauksistani. 

Arvot, miksi ja miten valmennan?

Valmennan koska se on minulle jonkinlainen elämäntehtävä. Olen valmentanut erilaisia joukkueita yli 40 vuotta ja aina vaan löydän itseni salilta tekemästä jotain valmennuksen parissa. Makeinta on, jos joku omaa taipumuksen liikkumiseen ja haluaa sen kautta kehittää itseään ja tulla vaikka omassa lajissaan parhaaksi. Pienikin hetki tuolla matkalla mukana kulkiessa tuottaa minullekin merkityksellisyyttä.  Erityisen iloinen olen, jos kyseessä on tytöksi tai naiseksi itsensä kokeva. 

Yksi naisten maajoukkueen pelaaja ja valmennettavani sanoi minulle kerran, että älä Maikku pingota niin paljon, kun valmennat. Sä hermostutat mua ja ilmapiiri tulee kireäksi. Ihme kyllä otin palautteen vastaan. Jäin sitä sitten niin kovasti pohtimaan ja vähitellen opin, että valmennusta kannattaa tehdä rennosti, mutta tosissaan.

Toki tämä kaikki mitä tähän kirjoitan, on sitä, miten teen ja ajattelen valmennuksesta nyt.  Matka on ollut kuluttava ja raskas. Aloitin matkimalla autoritäärisiä valmentajia ja siitä sitten pikkuhiljaa aloin tehdä asioita minulle sopivammalla tavalla.     

Eniten olen oppinut niiltä pelaajilta tai joukkueilta, jotka eivät vielä olleet kovin hyviä tai ovat oppineet hitaasti tai muuten vaan ovat olleet hankalia. Mikä loistava mahdollisuus oppia opettamaan, kun saa pohtia, että mikä estää oppimista.  Olen aina ollut kovin kiinnostunut kaikista tiedoista, jotka liittyvät valmennukseen tai elämään yleisesti. Ihmettelen paljon asioita. En kuitenkaan usko ihan kaikkea, mitä kuulen tai luen.

Mikä on tärkeää sinulle valmennuksessa?

Tärkeintä on kunnioittaa jokaista urheilijaa ja harrastajaa. Jossain kohtaa oivalsin, että kunnioitus toista kohtaan mahdollistaa valmentajan ja urheilijan erillisyyden ja vasta sen jälkeen voi syntyä tiivistäkin yhteistyötä. Tärkeää on yrittää auttaa jokaista urheilijaa edistymään omalla tasollaan. Koitan tehdä sen puhumalla totta ja ottamalla myös haastavia asioita esille rakentavalla tavalla.  Oman työni reflektointi on yksi avain asia. Huomaan usein pohtivani sitä, miksi toimin niin kuin toimin.

Miten itse koet sen näkyvän arjessa?

Käytän paljon aikaa siihen, että mietin kenelle valmennusta teen. Mikä ikäryhmä on kyseessä ja mikä aika meillä on valmennus prosessiin käytettävissä.  Kun raamit toiminnalle on sovittu, osaan mielessäni nähdä, mikä kehitys on sekä yksilölle, että joukkueelle mahdollista. Lukuisia epäonnistumisia on tullut siitä, että olen itse ollut kaikkein innokkain.

Olen oppinut olemaan valmennettavieni puolella ja nähdä heissä enemmän kuin he itse mahdollisesti itsessään näkevät. Näen heidät nopeampina, taitavampina, kestävämpinä ja voimakkaampina. Silloin tiedän itsekin, mihin suuntaan kehitys voi heitä viedä. Vähitellen he alkavat itsekin nähdä omia mahdollisuuksiaan niin urheilussa kuin muussakin elämässä.  Kun monesti on mennyt tässäkin asiassa pahasti pieleen, toitotan itselleni lausetta; kiinnostu, äläkä yritä olla kiinnostava.

Toimin siis kulloisenkin suunnitelman mukaan, mutta koitan olla joka hetkessä läsnä, jotta voin reagoida ja muuttaa toimintaa tarvittaessa. Jotenkin ajatuksella, että olen tilanteissa pää tyhjänä, mutta sydän auki. Jos edellisessä onnistun valmennustapahtumassa osaan olla rento, mutta vaativa. 

Työhyvinvointi -kuormitus ja palautuminen        

Mikä työssä kuormittaa eniten?

Nyt kun olen eläkkeellä ei enää paljon mikään, kun voin täysin vapaasti valita mitä teen. Koin täydellisen työuupumuksen ja sairastuin masennukseen 40-kymppisenä. Sen jälkeen olen saanut/joutunut tutustumaan itseeni paremmin. Tuon jälkeenkin olen ollut kovilla jaksamisen suhteen, mutta olen jatkanut omien varjojeni tutkailua ja just nyt tuntuu, että osaan asettaa rajat, tehdä niitä hommia, jotka ovat minulle sopivia. Nykyään teen töitäni ja harrastan vapaudesta käsin. Tekeminen on silloin rentoa ja hauskaa ja olen huomannut, että myös paljon luovempaa ja tuloksellisempaa.        

Mistä tunnistat, että homma on tasapainossa/epätasapainossa?

Kun olen tasapainossa, en väsy valmennustapahtumien jälkeen ja tietysti sitten kun en ole tasapainossa väsyn. Kun väsyn, joku tunne valtaa mieleni ja kehoni. Se saa energian sitoutumaan tuohon tunteeseen ja jos sitä jatkuu pitkään, tulee väkisinkin väsymystila. Negakehä valtaa tilaa, vaikka monesti en sitä edes itse huomaa.           

Millä eri keinoin pidät huolta, että palaudut?

Tutkailen omia ajatuksiani ja tunteitani ja kehoni viestejä. Tiedän aika hyvin eri kolotusten ja ajatuskuvioiden merkityksen. Esim. kun hartiani ovat jumissa ja puren hampaitani yhteen, olen jostain vihainen. Olen antanut jonkun ylittää rajanani tai olen lupautunut tekemään jotain sellaista, mikä ei ole minulle hyväksi. Muutkin kuormittavat tunteet on tullut käytyä läpi aika perusteellisesti. Vielä on kuitenkin paljon omia varjoja ihmeteltävänä.

Palautuakseni tarvitsen viikoittaisia pieniä pysähtymisen hetkiä ja vaikka tiettyjä tekstejä tai podcasteja saadakseni selville, mistä kenkä puristaa. Kävely on minulle paras tapa järjestää ajatukseni ja tunteeni uudelleen paremmalle taajuudelle ja saada ratkaisuja eteen tuleviin kysymyksiin ja löytää taas tekemisen ilo.  

Silitän äidin päätä ja hän avaa silmät, nyökkää kiitokseksi ja näen hänen katseessaan suurta lämpöä.  Seuraavassa hetkessä hän luulee minua joksikin toiseksi ja silmissä on torjuntaa ja vihaa.  

Äitini sairastaa muistisairautta.  Pohdin kuoleman läheisyyttä ja sitä mistä näkökumista me kuolemaa tarkastellaan?  Ihan kammottavaa ja äärimmäisen surullista muuten kirjoittaa tähän sana kuollut, vaikka sitä on tässä jo monien vuosien ajan äitini sairauden aikana tullut lähestyttyä. Silti kuoleman läsnäolon ja sen lopullisuuden yrittää karkottaa viimeiseen asti jonnekin pois mielestä.

Virallisen määritelmän mukaan ihminen on kaiketi kuollut, kun kaikki hänen elintoimintonsa ovat loppuneet. Mutta onko äitini kuollut itselleen jo nyt kun sairaus on vienyt häneltä hänen persoonallisuutensa, lähes kaikki kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt, hän ei enää juurikaan halua syödä eikä juoda ja elämää koetaan vuoteesta käsin.

Miten me omaiset? Onko hän meille omaisille kuollut, kun hän ei enää ole se äiti, mummo, isomummo, anoppi, jne. joka hän ennen sairauden loppuvaihetta oli.

Itse hän ei varmaan osaa ajatella, saatikka ilmaista suhdettaan kuolemaan, joten hänen kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa suhteessa kuolemaan jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Syömisestä kieltäytymisen voisi ajatella kyllä jotain tarkoittavan.

Minulle äitini on edelleen välillä läsnä, vaikka valtaosa aikaa menee hänellä meidän ns terveiden maailmasta käsin katseltuna ihan jossain muussa todellisuudessa tai sitten hän on niin väsynyt, ettei jaksa juurikaan edes silmiään avata.  Joinain päivinä hänellä on vielä energiaa puhua ja liikkuakin hoitajien avustuksella.  

Merkillistä kyllä, minun ja äitini suhde on tässä hänen sairautensa aikana saanut uudenlaisia käänteitä. Sairaus on mm. poistanut kontrollin ja häneltä on varmaan kuoriutunut kaikki mieltä suojaavat kerrokset. Hän on todellakin ilmaissut tunteitaan laidasta laitaan. Härskien, rumien ja kummallisten juttujen lisäksi hän on ilmaissut myös paljon positiivisia tunteita ja rakkautta minua ja muita läheisiä kohtaan.  

Myös minä olen tässä hänen sairautensa kuluessa saanut ja joutunut käymään läpi monet tunteet suhteessa äitiini, jotta olen voinut aidosti myös kokea tätä aivan uudenlaista rakkautta ja yhteyttä häneen. Olen saanut yhteyden siihen äidin rakkauteen, jota hän ei ole osannut ja pystynyt (ominen vaikeuksiensa takia) juuri koskaan minua kohtaan ilmaisemaan. Tai ainakin niin minusta on tuntunut.

Käsittämätöntä, että me on saatu joissain pienissä hetkissä kokea yhdessä ihan valtavan hieno yhteys. Tästä yhteydestä olen äärimmäisen kiitollinen.

Äidin ja minun yhteinen matka jatkuu ainakin vielä tänään.  

Kuvassa minä ja äitini 6 vuotta sitten hänen 90 vuotispäivillä.

Sain puhelinsoiton, jossa soittaja kysyi kokemuksiani uuden seuran perustamiseen liittyen.  Kävimme soittajan kanssa hyvän keskustelun ja siitä tuli mieleeni kirjoittaa nämä päällimmäiset ajatukset aiheesta.

Miksi uusi seura – motiivit tikunnokkaan

Idea uudesta seurasta syntyi Koronan jyllätessä, kun muutamalle sportin yhdistämälle kavereille tuli tarve ajatella Koronan jälkeistä elämää ja mahdollisuutta taas liikkua ja liikuttaa ihmisiä koriksen merkeissä.    

Yhdessä pohdittiin jo heti alkuun, mikä meitä motivoisi, jos lähtisimme ihan oikeasti perustamaan uutta seuraa. Oliko motiivit liikkumisen mahdollistaminen, vai se että joku sitten sanoisi, että kylläpä teette hyvää duunia. Molemmat motiivit ovat mulla samanaikaisesti läsnä. Toki kiva saada positiivista palautetta, mutta vielä kivampi on nähdä ihmisten liikkuvan koriksen parissa. Kovasti mietittiin myös, kuinka paljon itse kullakin on mahdollista laittaa aikaansa seurantoimintaan.

Arvoista ja omasta tekemisestä kaikki lähti

Kun motiivit oli käyty läpi, alkuun lähdettiin määrittelemällä uudelle seuralle arvot. Niiden piti olla sellaiset, joihin me itse ainakin voisimme uskoa ja sellaiset, että ne jotain meille ja meistä kertoisivat ja ohjaisivat meidän toimintaamme.  Tämän linkin takaa näet arvomme.

Ihan alussa myös punnittiin hyviä ja huonoja puolia kahden eri vaihtoehdon välillä. Liityttäisiinkö mukaan johonkin toiseen seuraan vai tehtäisiinkö ihan oma juttu. Plussat ja miinukset vaihtoehtojen välillä olivat yhtä suuret, mutta tunteen ohjaamana päätettiin tehdä ihan oma juttu. Myös seuran nimeä pohdittiin hartaasti.  Turun piti näkyä ja koripallo piti olla esillä.

Pitää olla kivaa ja vastuuta tulee kantaa – kukaan ei jaksa työntää ihmisiä edessään eikä vetää perässään

Tarvittiin lisää osaavia ja hyviä ihmisiä mukaan ja ensisijaisen tärkeää oli löytää henkilöt, jotka kaikki jakoivat arvomme ja joilla oli asiantuntijuutta kehittää seuran perusteita. Olin ihan äimän käkenä, kun kaikki, joita kysyimme, halusivat lähteä mukaan. Muodostui osaava ja innokas johtokunta, jossa on liikunnan, markkinoinnin, myynnin ja viestinnän taitajia.  Mulla pyörii tässä kohtaa päällimmäisenä ajatus siitä, että hauskaa pitää olla, mutta mielipiteet pitää saada sanotuksi. Seuran arvoista on itseämme muistutettu ainakin kerran tässä matkan varrella.  

Tehtävää on piisannut. Säännöt, nettisivut, joukkueet, taloushallinto, visiot, missiot, salivuorot, välineet jne.

Kun seuran säännöt saatiin valmiiksi, koitti hieno hetki, kun rekisteröimme yhdistyksemme. Hommat etenivät ja piti lähteä pohtimaan, mitä ryhmiä perustetaan, mistä löydetään ohjaajat ja saadaanko salit ja miten viestitään ja vastaanotetaan mahdolliset ilmoittautumiset. Paljon oli siis tehtäviä. Intoa kuitenkin riitti ja kaikki saatiin tehtyä. Ensimmäiset ryhmät käynnistyvät syyskuussa 2022.  Yhteensä meillä on nyt kuusi ryhmää ja niissä 83 liikutettavaa.

Paras onnistuminen on ollut koriksen tämän alueen uusi tuote – perhekoris.  Nyt meillä on kaksi täyttä ryhmää ja jonossa olisi lisää tulijoita.

Alkuun oltiin taloudellisesti pakkasella

Seuran perustamiseen liittyy kertaluontoisia kuluja, joita ei tietenkään kenelläkään ollut. Osa johtokunnan jäsenistä laittoi vähän omistaan alun käynnistymisen varmistamiseksi, ja laskelmien mukaan jäämme kauden lopuksi muutaman satasen plussan puolelle, jos kaikki mukana olevat maksavat ryhmien kausimaksut. Olemme halunneet pitää toiminnan harrastajille erittäin edullisena, mutta kuluja vastaavat tulot on kaikki kerättävä harrastajilta.

Ärsyynnyn tyhjistä juhlapuheista – meidän hommamme on arjen haasteiden ratkaisemista

Kun kuuntelen puolueiden, valtakunnallisten järjestöjen ja kuntien päättäjien juhlapuheita siitä kuinka arvokasta työtä me seuratasolla teemme ja kuinka meitä pitää tukea ja toisaalta, kuinka meitä pitää paimentaa resursseja ohjaten siinä keitä ja milloin liikutamme, en voi olla kimpaantumatta.

Meidän haasteemme on arjen tekojen tasalla. Miten, millä hinnalla ja mistä saamme salivuoroja, miten koulutamme ja tuemme ohjaajia ja valmentajia, millä keinoin hoidamme hyvän hallinnon haasteet. Pieni, mutta merkittävä ongelma on ollut se, että mihin ihmeeseen laitamme kaikki välineemme, kun koulujen tiloihin niitä ei saa laittaa, puhumattakaan siitä, miten mahdollistamme kaikkein vähävaraisimpien mahdollisuuden harrastaa. Listaa voisin jatkaa.

Meidät saa tekemään yhteistyötä ja meiltä saa arvostusta kuuntelemalla meidän tarpeitamme ja pohtimalla yhdessä ratkaisuja meitä askarruttaviin arjen asioihin. Aina kaapin päältä ei ehkä tiedä, mitä ruohonjuuritasolla tuumataan ja tarvitaan. Tässä olisi kaikilla toimijoilla mahdollinen kehittämisen paikka, jotta kuntalaisten liikuttajia saataisiin lisää.  

Kiitokset saa tässä kohtaa saa Turun kaupungin ilmaiset salivuorot alle 18-vuotiaille, Korisliiton 1. tason ja LiikUn organisoimat kuntien kanssa yhteistyössä toteutetut maksuttomat koulutukset, Olympiakomitean tähtiseuraohjelma ja Suomisport palvelu sekä OKM:n seuratuki.  

Lopuksi

Seuratoiminnan pyörittäminen on haastavaa, hauskaa ja yhteisöllistä puuhaa, mutta siihen tarvitaan resursseja, osaamista ja intoa.  Olisi kiva saada sinut mukaan liikkumaan tai liikuttamaan. Seuraamme voit myös tukea liittymällä meidän kannatusjäseneksemme tai vaikka rakentamalla meidän kanssamme sopivaa yhteistyötä.  

Käy sivuillamme, ota yhteyttä ja liity mukaan. www.bcturku.fi

Katselin naisten korismaaotteluita sekä telkkarista, että paikan päällä. Jalkeilla oli taas tosi lahjakkaita nuoria pelaajia, mutta taas sama lopputulos. Hävityt ottelut. Ei paikkaa EM-kisoissa. Samaa laulua ja samoja sanoja on kuitenkin toistettu vuodesta toiseen.

Uskomusharha kuuluu seuraavasti: Joukkueessa on tosi hyvät ja lahjakkaat nuoret. Kunhan harjoitutamme heitä seuraavat vuodet, niin naisten joukkue tulee pärjäämään Euroopan huipulla.  

Samaan harhaan kuuluu sysääminen vastuusta koripalloilijan kehittymisestä liikaa nuoren yksilön itsensä harteille.  Kuulen usein sanottavan, että tytön tai naisen on vaan haluttava tarpeeksi ja kun panostaa lajiin kaiken, voi sitten päästä huipulle.  

Miksi aikuinen nainen tavoittelisi ammattilaisuutta, jos ammatista ei saa toimeentuloa, sitä ei arvosteta eikä siitä ole edes ehkä hyötyä työelämään pääsyssä? Ihan silkasta rakkaudesta lajiin pääsee parhaimmillaan varmaan juuri nuoreksi lahjakkuudeksi.

Samaa totuutta on kuultu viimeiset kymmenen vuotta. Edellisen seitsemän vuoden aikana kahdestakymmenestä naisten EM- karsintaottelusta voittoja on tullut kuitenkin vain yksi.  Naisten joukkue on ikärakenteeltaan samanlainen kuin se oli seitsemän vuotta sitten.  Näiden vuosien aikana rosterissa on ollut varmaan 50 pelaajaa (tieto ei perustu faktaan vaan arvaukseen).

Ollaanko siis seitsemän vuoden päästä taas samassa tilanteessa?

Tässä kohtaa sinun kuuluu keksiä kaikki perustelut, miksi olemassa olevat uskomukset ovat kuitenkin ne parhaat ja oikeat. Saman koris kulttuurin kasvattina sinun kuuluukin puolustaa tätä vallitsevaa ajatusta.  

Haastan kuitenkin olemassa olevia uskomuksia ja väitän, että suomalaisessa palloilukulttuurissa on tekijöitä, jotka estävät naisia ja tyttöjä valitsemasta koripallon huipulle tähtäävän elämän. Eikä kyse ole yksilön ongelmasta, eikä se ratkea yksilöitä kehittämällä.

Koris eroaa yksilöurheilusta merkittävästi siinä, että menestyvän joukkueen rakentamiseen tarvitaan lähes kymmenestä eri syntymävuodesta koostuva naisten joukkue. Pelaajia tarvitaan siis paljon, jotta olisi edes on mahdollisuus rakentaa maajoukkue aikuisista pelaajista.

Uusia tavoitteita ja uusia toimenpiteitä

Tarvitaan rohkeampaa puhetta siitä, että naisen ja naisten joukkueen polku ei ole sama kuin miesten polku. Tarvitaan halu tehdä uudet toimenpiteet kulttuurin muutokseen. Tavoitteeksi pitää ottaa lisää aikuisista koostuvia joukkueita suomalaiseen korikseen, uusia näkökulmia resurssien hankintaan, arvostusta pelaajia kohtaan sekä myös aikuisten naisten opiskelu ja työelämän urien tukeminen. Kehittämisen uudeksi näkökulmaksi tulee ottaa aikuisten naisten pelaamisen ja harjoittelun mahdollisuuksien parantamiseen.

Kun tavoite on muuttunut, niin on pakko keksiä uudet keinot. Jokainen koristoimija niin seura- kuin liittotasolla joutuisi miettimään, miksi pelaajat eivät jatka pelaamista pidempään.

Uusia uskomuksia

Seuraavassa minun listani vaadittavista muutoksista naisten ja tyttöjen koripallokulttuurin kehittämiseen  

• uskotaan väittämään, että naisen tie urheilussa ei ole sama kuin miehen
• löydetään koko koripalloperheen hyväksymä naisten koriksen oikeutus ja olemassaolon syy
• etsitään yhdessä laajempaa kulttuurista näkökulmaa omaavien toimijoiden kanssa uusi suunta ja keinot kehitykselle
• käytetään ja hankitaan riittävät resurssit kehittämiseen
• rekrytoidaan/ koulutetaan ja vaaditaan tasa-arvo osaajia johtajiin, valmentajiin ja kaikkiin toimijoihin ja otetaan naiset mukaan oman asiansa kehittämiseen
• korisliitto on johtava liikuntakulttuurin tasa-arvon edistäjä
• muutetaan kaikki olemassa olevat korisliiton ja seurojen rakenteet (kilpailu, koulutus, valmennus, lajinlevitys) naisten koriksen uusien kehityskohteiden ja tavoitteiden mukaisisi, poistetaan esteitä osaamisen lisäämiseksi
• luodaan uudenlaista tarinaa menestyvästä naisten koriksesta, ei vähätellä eikä unohdeta viestintää, palkkaa ja palkitsemista

Koripalloliiton Jussi Räikkä esitteli Kohti Unelmien Naiskorista seminaarissa Susiladies strategian. Hyvä esitys, jonka tavoitteet on helppo allekirjoittaa, menestys naisissa ja unelmana Olympialaiset. Koitin etsiä lisäinfoa aiheesta, mutta ainakaan korisliiton sivuilta ko. strategiaa ei löytynyt, joten on tosi vaikea saada tietoon, miten jatkossa nuo tavoitteet on ajateltu toteutettavan. Jussin seminaarissa esittämät keinot keskittyivät minusta ansiokkaasti lajin ja valmennukseen liittyviin kysymyksiin. Ainakaan minulle ei esityksestä kirkastunut, miten suomalainen palloilukulttuuri voisi kehittyä niin, että se kannustaisi naisia korisammattilaisiksi.  

Tie kulttuurin muutokseen on varmaan vielä pitkä, mutta nyt olisi uusien valintojen aika.   

(Teksti on julkaistu kirjassa Kuudes pelaaja kentällä, 70 vuotta suomalaista naiskoripalloa)

Kysyin omilta vanhoilta pelikavereiltani mikä on ollut esteenä, että he eivät ole päässeet urallaan omaan parhaaseensa.  Sain vastauksia, joissa pääasialliset syyt olivat pelaajan ja valmentajan suhteeseen liittyvät vaikeudet ja pelaajien loukkaantumisiin liittyviin syyt.  Osa vastasi myös omien tyttöjensä puolesta, joten pikkuotokseni kattoi myös nuorempien sukupolvien lopettamiseen liittyviä huomioita.  Valmennus on kehittynyt tosi paljon viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta toki on vielä paljon tehtävää, jotta ainakaan valmentajan ja pelaajan välinen yhteistyö ei olisi jatkamisen esteenä. 

Veikkaisin, että valtaosa valmentajista ajattelee, että naisten ja miesten, tyttöjen ja poikien valmennus on ihan samanlaista sukupuolesta riippumatta. Niinhän se tietenkin onkin, jos ja kun valmennus nähdään pelaajan ja pelaajien ja valmentajan välisenä suhteena, joka tapahtuu joukkueen pelaajien ja valmentajan lähitoimintaympäristössä eli siellä salissa. Ihmisiähän siellä valmennetaan.

Olisi kannattanut kysyä pelikavereiltani myös sitä, että olisiko heidän ympäristössään ollut jotain sellaista, joka toisin ollessaan olisi mahdollistanut parempaan lopputulokseen pääsemisen.

Lähipiirin tuki on ratkaisevaa

Olisinko saanut vastauksia, joissa olisi tullut esiin perheen ja muun lähipiirin vaikutus pelaamiseen. Onko läheisten ihmisten tuki ollut riittävä urheiluun panostaminen. Tuliko pelaajana sellainen fiilis, että voi koetella kaikin olemassa olevin keinoin sitä, kuinka pitkälle urallaan voisi päästä. Oliko perheellä varaa kaikkeen siihen, mitä pelaaminen vaati? Itse kukin meistä haluaa tulla hyväksytyksi omassa lähipiirissään ja tekee valintoja elämänsä suhteen ainakin tiedostamattaan myös muiden arvostuksen näkökulmasta.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tehdyssä tutkimuksessa seurattiin nuorten osallistumista liikuntaseuratoimintaan 15 ikävuodesta 19-vuotiaiksi asti. Tutkimuksen aikana huomattava osa lopetti seuraurheilun (41,1 %).  Opiskeluun keskittyminen osoittautui tärkeimmäksi seuraosallistumisen lopettamissyyksi naisilla ja miehillä. Naisilla lopettamiseen olivat yhteydessä korkeampi koulumenestys ja koettu vanhempien tuen väheneminen. Tuki tarkoitti tässä tutkimuksessa kannustamista, kyyditsemistä ja yhdessä liikkumista (Rinta-Antila K, Koski P, Heinonen O J, Korpelainen R, Parkkari J, Savonen K, Toivo K, Uusitalo A, Valtonen M, Vasankari T, Villberg J & Kokko S. 2022. Educational and family-related determinants of organized sports participation patterns from adolescence to emerging adulthood).

Seuralla, kunnalla ja liitolla on väliä 

Miten pelaamisen jatkamiseen on vaikuttanut urheiluseura? Löytyykö seuroissa sellainen polku pelaajille, että se mahdollistaa urheilijaksi kasvamisen, niin valmennuksen, talouden kuin vaikka joukkueen näkyvyyden ja arvostuksen suhteen. Arvatenkin pelaajat haluavat olla mukana toiminnassa, joka on merkittävää omassa lähiympäristössä.

Miten kunnat tukevat pelaajia ja joukkueita? Onko seuralla kunnan tukemana salit ja resurssit siihen, että se kannustaa seuroja edistämään myös tyttöjen ja naisten urheilua.

Mitä tekee lajiliitto? Panostaako se resurssein ja erityistoimin naisten ja tyttöjen urheiluun. Vai onko lajiliiton perususkomus se, että hyvä tulee, kun tehdään samalla lailla naisten ja miesten korista. Vieläkö naisten korista tehdään pikkasen vasemmalla kädellä ja pienemmin resurssein.

Joko sponsorit ja muut tukijat ovat valmiina auttamaan myös huipulle tähtääviä naisia ja naisten joukkueita samassa mittakaavassa kuin miesten vastaavia?

Toimintaympäristön kehittyminen on pelaajan, valmentajan, seuran, kunnan ja liiton vastuulla

Onko se sittenkään ihan sama asia, onko valmennettavani tyttö vai poika vai mies tai nainen. Mahdollistaako nykyinen valmennus ja koriksen vallitseva toimintaympäristö samalla tavalla tyttöjen ja poikien koriksessa jatkamisen ja kehittymisen.

Onko toimintaympäristön kehittäminen myös valmentajan vastuulla? Mitä sitten vaikka valmentaja on briljantti tietäjä ja osaaja nuorten tyttöjen valmennuksessa, kun pelaajat ovat lopettaneet pelaamisen ennen kuin se on edes varsinaisesti alkanut.  

Oma ajatukseni on selkeä. Jokaisen naisia ja tyttöjä valmentavan tulee miettiä uudestaan, mikä omassa työssä tai harrastuksessa olisi kaikkein keskeisintä, jotta omassa seurassa ja joukkueessa pelaavat voisivat jatkaa pelaamistaan kauemmin. Naisten ja tyttöjen urheilu tarvitsee koko toimintaympäristön muutosta. Muutoksen voivat tehdä yhdessä kaikki koriksen toimijat. Ei riitä, että äänessä ovat vain pelaajat, mukaan tarvitaan myös pelaavat pojat ja miehet.

Tarvitaan lisää seuroja, joissa panostetaan miesten joukkueen lisäksi samanarvoisesti myös naisten joukkueen kehittämiseen. Miesten kanssa yhdessä lisää naisia valmentamaan, johtamaan, markkinoimaan ja viestimään ja sponsoroimaan.

Liitto on avainasemassa. Tarvitaan terävää ja uudenlaista toimintaympäristön analyysia ja strategia toimenpiteineen ja resursseineen. Toimenpiteiden pitää vastata niihin ongelmiin, jotka kulttuurissa estävät naisia pelaamasta, valmentamasta, johtamasta ja tukemasta naisten ja tyttöjen korista.  Aloitetaan vaikka siitä, että kaikki resurssit jaetaan tästä päivästä lähtien tasan miesten ja naisten koriksen kesken.

Henrik Dettmann teki koko koriksen yhden merkittävimmän palveluksen nostamalla kaikkien vaatimustasoa, vaatimalla ja pakottamalla liiton panostamaan tarvittavat resurssit miehille ja koko miesten maajoukkueen toiminnalle. Nyt viimeistään on vastaavan kokoisten, mutta naisten toimintaympäristön kannalta merkittävien tekojen aika. Voisitko sinä olla kehityksen moottori?

Kun ympäristö, ei siis vain naiset ja tytöt vaan kaikki toimijoiden asenteet ja arvot muuttuvat tyttöjen ja naisten peliä arvostavaksi, niin yhä useammat tytöt valitsevat kokeilla siipiensä kantavuutta myös huipulle asti.

Yksi minulle vastanneista nuoremman polven pelaajista kirjoitti näin (poistin lainauksesta valmentajan ja pelaajien nimet).  ”Omien lasten korisvalmentajien joukossa on ollut kaikenlaisia tapauksia, mutta enimmäkseen hyviä sellaisia. Yksi nimi, jonka haluan nostaa tässä yhteydessä, on valmentaja X.  Hän on valmentanut sekä meidän tyttöjä että poikaani.  Hän on erittäin vaativa, mutta aidosti kiinnostunut pelaajiensa tavoitteista ja tekee kaikkensa, minkä pystyy, tukeakseen pelaajaa saavuttamaan sen, mitä tämä tavoittelee”.