Mielenliikutus

Blogi

Miten seurasi sportissa onnistutaan?

Ensimmäisen vuoden pestini aikana LiikUn seurakehittäjänä olen saanut tutustua seurojen arkeen koulutuksissa, seminaareissa, auditoinneissa jne. Olen vaikuttunut, liikuttunut ja täysin vakuuttunut seuratoiminnan ja seuratoimijoiden suunnattomasta merkityksestä ja arvosta suomalaisessa kulttuurissa.  Miten paljon hienoja ihmisiä, toimijoita ja toimintaa. Toki joukkoon mahtuu myös heitä, jotka eivät ole seuratoiminnan arvoisia. 

Hyvä ja hienokin toiminta kaipaa kehittämistä. Alla muutama minun silmiini pistänyttä kehityskohdetta.

Valmennuksen ja ohjauksen linjaukset estävät ristiriitoja ja helpottavat valmentajien arkea ja valmennuksen johtamista

Vuoden aikana minua on mietityttänyt seurojen valmennus ja ohjaus.  Miten se varsinainen sportti sujuu seuroissa, seurojen sisällä eri ikäisillä liikkujilla ja esim. eri joukkueissa? Minkälaisia linjauksia on tehty, jotta kukin harrastaja/kilpailija voi edetä omalla urheilijan ja liikkujan polullaan? 

Voisiko ajatella, että kuluvan vuoden aikana yhä useampiin seuroihin syntyisi valmennuksen ja ohjauksen linjaukset. Ne kun takaisivat paremman laadun kaikille liikkujille, helpottaisivat ohjaajien ja valmentajien rekrytointia, perehdyttämistä hommiin ja toimisivat myös hyvin koulutustarpeiden arvioimisessa. Alla pieni lista siitä, mitä asioita linjaukset voisivat sisältää. Monilla lajiliitoilla on paljon erinomaista materiaalia työn pohjaksi.

  • laji-, liikunta- ja muiden sporttitaitojen osaamistavoitteet eri ikäluokissa
  • ohjatut harjoitusmäärät ja omaan tavoitteeseen ja terveelliseen elämän edellyttämät harjoitusmäärät ikäluokittain
  • urheilijan/liikkujan polun kuvaaminen  
  • harjoitus- ja kilpailuryhmien muodostamisen periaatteet
  • yksilö- ja ryhmäkohtaisen harjoitusten ja kilpailujen suunnittelu, toteuttaminen ja järjestäminen
  • liikkujan kehityksen seuranta ja vaikuttamismahdollisuudet omaan urheiluun ja liikkumiseen
  • valmennuksen ja ohjaamisen arvot ja eettiset periaatteet
  • valmentajien ja ohjaajien osaamisen ja jaksamisen tukeminen ja kehittäminen
  • valmennuksesta ja ohjaamisesta viestiminen
  • fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen turvallisen valmennus- ja ohjauskokemuksen varmistaminen

Varmaan paljon muutakin, mutta nämä tulivat ensiksi mieleen.

Kun linjaukset on työstetty, kirjattu ja avoimesti viestitty ja niitä noudatetaan, on seuraan liittyvien helppo tietää, minkälaiselle polulle ovat itse liittymässä tai lapsensa tuomassa.

Kannattaa myös miettiä, kenen johdolla ja päätöksestä nämä linjaukset syntyvät. Viime kädessä seuran johtokunta tai hallitus on myös urheilutoiminnasta vastuussa, vaikka linjaukset ovat valmentajien koostamat.

Katse tulevaan ja persoonallisia valintoja peliin

Monilta seuroilta puuttui selkeä omaa toimintaa ohjaava strategia. Omaa toimintaympäristöä ei ole ehkä tutkailtu muuttuvassa maailmassa siten, että seura voisi valita ne toimenpiteet, jotka mahdollistavat tulevan.  Visio, missio, arvot, strategiset valinnat ja tavoitteet ovat termeinä sekoittuneet keskenään, eivätkä ne siten voi ohjata parhaalla mahdollisella tavalla arjen toimintaa.  On myös vaikea tietää, milloin on onnistunut, jos ei ole selkeitä tavoitteita ja mittareita, mihin peilata tekemisiä. Monien seurojen arvot ja tavoitteet ovat toisiinsa nähden harvinaisen samanlaisia, vaikka kyseessä on ihan eri toimintaympäristöissä ja motiiveista lähtöisin toimivia seuroja. Tekeminen voi muodostua kädestä suuhun elämiseksi ja kiireessä asioihin reagoimiseksi, jos ei ole ollut aikaa ja mahdollisuutta tutkailla seuran elämää hivenen eteenpäin.

Etsitään uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia

Yhdessä auditointilaisuudessa puhuttiin innolla toimintaympäristön muutoksista. Tanssiurheiluliiton superauditoija Katriina Lahti mahdollisti näkökulmallaan minulle ison oivalluksen. Itse kun olen aina ajatellut, että seuran tulee ensin valita, mitä se haluaa ja sitten miettiä, miten tuohon haluttuun tilanteeseen päästään. Katriina kehottikin toimimaan toisin, eli olla avoin toimintaympäristön suhteen ja tutkailla, mitä kaikkia mahdollisuuksia siihen sisältyy ja sitten miettiä kiinnostaako seuran väkeä lähteä valtaamaan tuota olemassa olevaa mahdollisuutta. Tällä yritysmaailman opilla seurat voisivat olla paljon innovatiivisempia ja tarttua olemassa oleviin mahdollisuuksiin ihan uudella tavalla.  Vanhaakin kannattaa tarkastella uusin silmin.

Kovasti olen miettinyt myös seuratoimijoiden jaksamista, mutta siitä sitten vaikka seuraavassa blogissa.

Voisiko seurasi lähteä mukaan kehittymisen tielle. Tähtiseuraohjelma on yksi hyvä väline kehittymiseen tai miksei vaikka LiikUn kanssa yhteistyössä seuran kehittämisilta, jotta saatte homman tarvittaessa alkuun.  

Mukavaa alkanutta vuosikymmentä.  

Jännitteet kuuluvat seuratoimintaan – Hajatuksia vuorovaikutuksesta ja organisoimisesta seuran johtamisessa

Onkohan urheiluseuroissa paljon vuorovaikutukseen liittyviä murheita?
Olen LiikUn seurakehittäjänä saanut useita yhteydenottoja ko. aiheeseen liittyen. Murheet ovat käsitelleet ratkaisemattomiksi muodostuneita riitoja, joiden seurauksena ihmiset väsyvät, turhautuvat, puhuvat palturia toisistaan selän takana ja tästä seuraa puhumattomuuden kehä. Käykö niin, että osa ihmisistä ei viitsi olla seuratoiminnassa mukana. Tai sitten hommasta tulee näennäistä yhteistyötä, joka ei mitenkään mahdollista sitä toimintaa, jota seuratoiminta voi parhaimmillaan olla.

Kuka hullu haluaisi viettää vapaa-aikaansa yhteisössä, jossa ei ole kivaa ja jossa oma ääni ei tule kuuluviin.
Ajatus lähti liitämään, kun pohdin omaa toimintaani seurojen toiminnanjohtajana. Isossa kuvassa kaikki oli tehty hyvin. Seuroille tehtiin yhdessä visio, missio, strategia. Niistä johdettiin tavoitteet ja niin edespäin. Sitten organisoitiin seuran eri toimet ennalta määrätyiksi tehtäviksi ja toimiviksi kokonaisuuksiksi. Suoritin kovasti eri tehtäviä ja pumppasin vauhtia koneeseen ja tulosta tuli. Kaikki luvut saatiin hurjaan kasvuun. Itse koin kuitenkin monesti riittämättömyyttä, kun liian usein oli jossain joku tulipalo, jota sitten sammutettiin eri ihmisten toimesta. Tunnistatko? Mitä voisi tehdä ja ajatella toisin?

Ketkä keskustelevat keskenään? Miten keskusteluja johdetaan? Mitä uutta niistä syntyy?

Missio, visio ja tavoitteet toki tarvitaan, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on ajatus seurasta jatkuvassa muutoksessa ja liikkeessä olevasta yhteisöstä. Oleellista voisi olla sen pohtiminen, ketkä jatkossa keskustelevat keskenään, kuinka usein ja miten ja kenen johdolla keskusteluja käydään. Mitä keskustelussa syntyvästä uudesta ajattelusta otetaan käytäntöön ja mitä uudelleen organisoitumista uudet ideat seurassa vaativat. Seurat ja lajiliitot voi ymmärtää tässä ihan samalla tavalla toimiviksi yhteisöiksi.

Tämä näkemys on varmistunut tosi konkreettisesti tekemieni valmentajien mentoriprosessien kautta. Johtopäätös niistä prosesseista on se, että mentorointi on merkityksellistä kaikille mukana oleville, mutta se on vaan hetken helpotus valmentajan arkeen. Varsinaiset ongelmat eivät ratkea, kun valmentajat eivät pääse keskustelemaan mentoriprosessista syntyneistä ajatuksista ja ideoista toimintaympäristönsä muiden toimijoiden kanssa. Esimerkkinä tästä on esim. valmentajien ja ero- tai arvostelutuomareiden aivan liian vähäinen vuorovaikutus toistensa kanssa. Tarvittaisiin paljon uutta keskustelua eri toimijoiden kanssa ja sitä kautta uudenlaista organisoitumista seurassa ja lajiliitoissa, jotta tässä tapauksessa valmentajien jaksamista omassa työssään voitaisiin paremmin tukea. Kehittyvään toimintaan tarvitaan enemmän myös halua ymmärtää erilaisia näkökulmia.

Jännitteet kuuluvat seuratoimintaan

Olisiko ajatusta siinä, että seuratoiminta on tavoitteellista toimintaa, joka synnyttää ajatuksia ja tekoja, jotka ovat päämääriin nähden jännitteitä tuottavaa.
Tämän ajatuksen kautta on helpompi hyväksyä se, että ristiriitoja syntyy, kun toiminnassa on mukana ihmisiä, joilla on paljon erilaisia intressejä. Seuratoiminta on yhteisö, jossa on voimakkaita tunteita ja myös paljon impulsiivisuutta.

Lähdin pohtimaan asiaa niiden vastavoimien kautta, jotka ovat seuratoiminnassa monesti esillä. Seuraavat vastaparit tulevat minulle ensimmäisenä mieleen: tasoryhmät – ei tasoryhmiä, maksutonta – maksullista, ammattimaista päätoimisuutta – vapaaehtoisten toimijoiden tekemää toimintaa, uudistaminen – vanhan säilyttäminen, keskustelevuus – selkeys, pelaajien autonomia – auktoriteetin kaipuu, kaikki pelaavat – parhaat pelaavat, sarjan tai kilpailun voittaminen – pitkäjänteinen kehittyminen ja kontrolli – kaaos. jne.
Jos ristiriidat voitaisiin nähdä näiden vastaparien kautta, niin ehkä ne voitaisiin käsitellä vähän abstraktisemmalla tasolla, kuin henkilökohtaisuuksiin menevä riitely ja sitä kautta puolten valitseminen ja poteroihin jumittuminen.

Lähtökohta seuratoiminnassa voisi siis olla se, että jännitteitä ja konflikteja syntyy ja niiden onnistunut ratkominen ja käsittely synnyttävät uusia ideoita ja kehittävät seuran toimintaa. Näin ollen parasta olisi pohtia, minkälaisia konfliktien ratkaisutapoja seuraan voisi rakentaa ja keiden olisi hyvä näitä uusia välineitä opetella käyttämään. Toimiva malleja ratkaista rakentavasti jännitteitä ja konflikteja on olemassa.

Monesti yhteisössä tai ryhmässä syntyneet riidat koitetaan ratkaista yksilöpsykologisin keinoin ja lopputulos on se, että saadaan selville syylliset ja syyttömät. Näin toimimalla sama meno jatkuu. Ryhmädynamiikan ongelmat eivät ratkea yksiöiden persoonallisia ominaisuuksia tutkailemalla. Ryhmän ongelmat ratkeavat pohtimalla jännitteitä aiheuttavia rakenteita, toimintatapoja ja roolituksia. Esimerkkinä edellisestä voisi olla esim. pelisääntöjen ja johtajuuden puuttuminen juniorijoukkueesta, jolloin valtaa aletaan käyttää vahvimman oikeudella.
Voisiko seura lähteä jatkuvan väliaikaisuuden tielle. Ohjaavana tähtenä yhteisön arvot ja se merkitys, joka toiminnasta mukana oleville syntyy.

Hyvä väline seuran kehittymiseen on Tähtiseura-ohjelma, joka on Olympiakomitean, lajiliittojen ja aluejärjestöjen seuroille tarkoitettu kehittämisen laatuohjelma. Lue lisää tähtiseuraohjelmasta https://www.olympiakomitea.fi/seuratoiminta/tahtiseurat-seurojen-laatuohjelma/ .
Minun ajatteluani kirvoitti Risto Puution ja Jukka-Pekka Heikkilän toimittama Organisaatio Prosessina muodonmuutoksen konsultointi kirja sekä keskustelut yrittäjä Eva Valtasen kanssa ja youtuben video https://www.youtube.com/watch?v=Te1VYXqUH_c#action=share

Seuratuet lausuttu ja alueen parhaita juhlittu – pari asiaa mietityttää

Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää avustuksina seuratukea liikuntaa ja/tai urheilua järjestäville paikallisille rekisteröityneille yhdistyksille. Tänä vuonna tukea jaetaan rahapelitoiminnan tuotoista enintään 4 miljoonaa. Kehittämistuki on tarkoitettu lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen lisäämiseen sekä monipuolisen organisoidun liikunnan kehittämiseen. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että sosiaali- ja terveysministeriö jakoi niin ikään rahapelitoiminnan tuotoista omien järjestöjensä toimintaan 362 miljoonaa euroa.

Ei tarvitse olla mikään suuri ajattelija, jos tässä kohtaa herää kysymys, että miten ihmeessä urheiluseurat eivät saa enempää avustusta valtiolta. Ollaanko me itse osattu riittävän hyvin kertoa, miten merkittävää työtä urheiluseurat tekevät. Enkä tosiaankaan väheksy tai aliarvioi tai arvota yhdenkään terveys- tai sosiaalijärjestön työtä. Tämä on toki vain yksi tarkastelukulma laajaan tukiasiaan ja tällä lailla asioiden vertaaminen ilman kokonaisuuden esittämistä ei ole varmaan ihan oikeutettua.

Liikunnan ja urheilun edistäminen on minusta itseisarvo. Ilman omaan kehoon tutustumista ja siitä syntyvää kehokokemusta, ihminen jää vajaaksi. Elämää ei voi kokea täysin kokonaisvaltaisesti, jos kehon kautta suhde maailmaan jää kokematta. Bonuksena liikkumisesta saa sitten kaikki muut välineelliset arvot kuten esim. terveyden, kilpailun, ryhmään kuulumisen, jne. Siksi liikkuminen ja liikuttaminen, jota seurat tekevät on niin arvokasta hommaa.
Vielä noista seuratuista. Arvioinnissa otetaan huomioon hankkeen tarkoituksenmukaisuus suhteessa haun tavoitteisiin, toiminta- ja taloussuunnitelman realistisuus sekä hankkeen laatu ja laajuus seuran toimintaympäristö huomioiden.

Hakemukset käsitellään vaiheittain siten, että ensin antoivat lausuntonsa lajiliiton lausujat ja sitten alueen. Tämän jälkeen ne menevät ministeriön lopulliseen arvioon. Seurakehittäjänä minun tehtävä oli vastata siitä, että Varsinais-Suomen hakemukset tuli lausuttua. Varsinais-Suomessa on alueellinen lausuntoryhmä, jossa oli kuusi jäsentä. Kukin luki osan hakemuksista ja sitten niistä keskusteltiin yhdessä ja annettiin lausuntomme.
Lausunto on lausujan näkemys hankkeesta. On myös hyvä muistaa, että lausunnon antaminen ei ole ministeriölle tehtävä esitys vaan asiantuntijalausunto.

LiikUn alueella oli 76 hakemusta, joista 54 oli Varsinais-Suomesta. Paljon oli tosi hyviä ja laadukkaita hakemuksia. Ensimmäinen huomio oli se, että kannattaa lukea tosi tarkkaan nuo hakemusohjeet, jotta ei tee sellaisia perustavanlaatuisia mokia hakemuksessa.
Aidoimmillaan hakemus näytti olevan silloin, kun se tuntui liittyvän seuran toimintasuunnitelmaan ja se tehtäisiin joka tapauksessa, vaikka seuratukea sille ei saataisikaan. Aitous näkyi tavoitteiden ja toimenpiteiden selkeydessä ja konkretiassa.
Päätökset avustuksista pyritään tekemään 30.4.2019 mennessä. Hakijoille ilmoitetaan päätöksestä kirjallisesti.

Pienin haettava avustussumma on 2 500 euroa ja suurin 15 000 euroa. Herää kysymys onko tämä liian massiivinen ja työläs tapa jakaa edellä mainitut tuet.

Urheilun juhlaa Logomossa

Varsinais-Suomen Urheilugaala pidetiin Turun Logomon upeissa puitteissa. Paljon arvokkaita palkittuja ja vieraita oli paikalla juhlistamassa urheiluvuotta 2018. Itse liikutuin eniten Hall of Fame -kunniagalleriaan valituiden palkinnonjaon hetkestä. Galleriaan liitettiin Paavo Nurmen seuraksi Voitto Hellsten, Jarno Saarinen, Pertti Karppinen, Liisa Peltola, Juhani Juuso Wahlsten, Jarkko Nieminen ja Saku Koivu.

Olin itse pitkään töissä urheiluseuroissa, joissa talous oli rakennettu siten, ettei ollut mahdollisuutta (tai prioriteettilistalla tärkeää) maksaa esim. valmentajia ko. tilaisuuteen. Nyt kun olin itse ensimmäistä kertaa paikalla ja sain todeta, miten mahtava homma oli kyseessä, en voinut olla pohtimatta, miten mieletöntä se olisi ollut oman seuran ihmisille, jos olisin voinut tarjota heille edes kerran vuodessa tuollaisen kokemuksen. Piti taas omakohtaisesti kokea juhlan fiilis, ennen kuin uskoin, että alueelliset gaalat ovat tosi hienoja ja tärkeitä tapahtumia.

Aloittelijan mieli

Aloitin LiikUssa seurakehittäjänä vuoden alussa. Takana on siis puolikuuta uudessa tehtävässä. Uuden äärelle on aina jännä tulla. Vaikka kokemusta liikuntakulttuurin eri tehtävistä on repussa jo paljon, koitan lähteä hommaan aloittelijan mielellä – silmät ja korvat auki ja suu kiinni.

Alkutöikseni olen ihmetellyt sitä, että mitä konkreettista hyötyä minun tekemistäni voisi seurojen arkeen olla. Tunnistan niin hyvin oman seuratyökokemukseni kautta sen maailman, missä seurojen palkatut ja vapaaehtoiset toimijat elävät. Resursseja toimintaan on useasti aivan liian vähän suhteessa niihin lukemattomiin toiveisiin, joita seuroissa toimivat kohtaavat. Toimintaympäristö muuttuu kaiken aikaa, ajan hermolla pitäisi pystyä olemaan.

Koitan olla kuulolla seurojen tarpeista. Tutkailen olemassa olevia työkaluja ja etsin eri tapoja olla hyödyksi. Myös muiden valtakunnassa toimivien seuroja auttavien tahojen kanssa verkostoituminen on ohjelmistossa. Seurassa toiminnanjohtajana toimiessani oli minun välillä työlästä reagoida seuroja lähestyvien, monien eri tahojen tarjoamaan hyvää tarkoittavaan ”apuun”. Välillä se tuntui jopa taakalta. Vaikka hyviä työkaluja; koulutuksia, verkostoja jne. tarjottiin paljon, arjen kiireet veivät voimavaroja. Seuran valmentajien aika on rajallinen ja ajan löytäminen koulutuksissa käymiseen on työlästä. Toisaalta pelkästään omassa kuplassa toimiminen ei mahdollista kehityksessä mukana olemista. Edellä pohdinnan paikka kaikille meille seurakehittäjille.

Sanoittaisin oman tehtäväni kokonaisuuden siten, että koitan olla mukana mahdollistamassa seuroille onnistumisen edellytykset. Uskon, että on olemassa sellaisia seuroille yhteisiä edellytyksiä, jotka mahdollistavat säilymisen elinvoimaisina seuran omassa toimintaympäristössä. Ajattelin, että voisin olla apuna esittämässä kysymyksiä, jotta nuo edellytykset löytyvät. Kun onnistumisen edellytykset on listattu, niin keinot ne työstää varmaan löytyy.
Nykyään uskon vahvasti siihen, että ihmisten yhteistyö on yksi keskeinen edellytys onnistumiselle. Kun löytyy porukka, tiimi tai vaikka pari ihmistä, joilla on kemiassaan jotain mikä liimaa heidät yhteen, niin syntyy ideoita, tavoitteita ja strategia, millä tavoitteet toteutetaan.

Minä ohjaudun arvoista käsin. Olen ihan solmussa itseni kanssa, jos teen työtäni omien arvojeni vastaisesti. LiikUn arvot perustuvatReilun Pelin periaatteisiin.
Tasavertaisuus, moninaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat LiikUn arvoja, jotka minun on helppo jakaa. LiikU haluaa toimia vuorovaikutteisesti kaikkien liikunnasta ja urheilusta kiinnostuneiden tahojen kanssa monimuotoisen liikuntakulttuurin kehittämiseksi. Uskon, että nämä arvot näkyvät myös seurakehittäjän työssäni.

Iloa ja valoa.
Maikku

Oma huoneentauluni – mulle ykkösjuttuja ryhmän coachaamisessa

Pohdiskelin aika usein,  millainen ryhmän valmentaja/johtaja haluaisin olla. Tein itselleni sellaisen tsekkauslistan ekana mieleeni tulevista asioista. Suunta on ainakin selvillä. Jaatko ajatukseni vai mitä ajattelet?

Käytän annettua valtaa vastuullisesti

Koitan tajuta, että tehtäväni valmentaja/johtajana on aina valtasuhde suhteessa jengiini.  Tiedostan, että tehtäväni voi olla  monelle  merkityksellinen. Muistan, että olen saanut valtani annettuna. Käytän sitä vastuullisesti. Tunnistan myös oman etuoikeuteni vallankäyttäjänä. Arvelen, että siten toimintani  voisi olla eettistä. Muistan, että vallankäyttäjänä vaikutan myös koko liikuntakulttuuriin ja sen vallankäytön rakenteisiin.

Hoidan kuntoon itsestäänselvyydet
Tajuan, että jokaisen ryhmän jäsenen on tiedettävä joukkueeni perustehtävä, sen kokoontumisajat- ja paikat ja toiminnan kesto. Jokaisella ohjaamallani joukkueella on alku ja loppu.

Mahdollistan hyvän startit ryhmääni, kun jokainen jengini  jäsenen tietää, ketkä siihen kuuluvat. Yritän huomioda aina tulokkaat ja lopettavat. Mietin, miten otan vastaan uudet ryhmän jäsenet ja miten ryhmässä toimitaan, kun joku lopettaa. Huolehdin arvokkaasta ryhmään liittymisestä ja siitä poistumisesta.

Minun jengilläni on aina kirjatut säännöt ja tavoitteet. Laadimme jokaiselle yhdessä sopivat ja ryhmän tavoitteisiin liittyvät roolit, joita vahvistan ja kasvatan harjoituksissa ja kilpailuissa.  Vastaan  yhteisten sääntöjen ja sopimusten noudattamisesta. Uskallan puuttua konflikteihin ja vaatia kaikilta perustehtävässä pysymistä.

Koitan nostattaa jengini lentoon
Uskon, että pääsemme nousukiitoon kun meillä on yhteinen kuva tulevaisuudesta. Maalaamme kuvaa useasti ja  kirkkailla väreillä. Koitan omalta osaltani luoda kuvan sellaiseksi, johon mahdollisimman moni jengistäni voi liittyä. Minun tehtävä on mahdollistaa onnistumisia, esitän kysymyksiä ja ratkaisen ongelmia.

Kasvan ja kuuntelen 
Jotta voisin nähdä kirkkaammin eteenpäin, valmentaa, ohjata tai johtaa, liittyä ja liittää ihmisiä toisiinsa, on minun osattava katsoa myös sisäänpäin. Kohtaan esteet ja rajoitteet myös itsessäsi. Koitan olla aito, oma itsesi.

Harjoittelen näkemään ihmisen joukkueessa. Yritän kulkea rinnalla, kohottaa. Kiinnostun valmennettavasta pikemminkin kuin yritän itse olla kiinnostava.  Koitan kysyä itseltäsi, mikä pelaajaa estää oppimasta. Olen kuullut, että oppimattomuuden ja huonon käytöksen taustalla on aina jokin syy.
Niin paljon muutakin…

Karjuminen ei kannata – pari ajatusta pelolla ja vihalla johtamisesta

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän tekstin kun koriskauden alussa joukkueellinen eri yhteyksissä kohtaamiani ihmisiä on halunnut puhua kentän laidalla huutavista valmentajista.

”Maikku, sä olit kyllä ihan karsee valmentaja”, sanoi mulle yksi valmennusurani alkuaikojen valmennettava.

Olin karjunut kentän laidalla vuosia. Jossain kohtaa en vaan enää kestänyt itseäni ja tapaani valmentaa.

Seuraavassa pari valmennukseen ja miksei johtamiseenkin liittyvää pointtia, joiden innoittamana olen muuttanut käytöstäni kentän laidalla ja myös työssäni urheilutoiminnanjohtajana, asiantuntijoiden esimiehenä ja vapaaehtoistoimijoiden innostajana.

Ykköspointti on mun perusoletus siitä, että ajatukset synnyttää tekoja ja tunteita.

Kakkospointti on mun mielessä oleva selkeä ajatus siitä, että pelaaja oppii parhaiten, kun hän itsenäisesti kentällä ollessaan ratkaisee siellä syntyviä ongelmia, oman osaamisensa mukaisesti. Luulen, että tämä on monen jakama pointti modernissa valmennusymmärryksessä.

Coachin tehtävä on ohjata ja johtaa tätä jatkuvaa oppimisprosessia. Pelissä valmentaja ohjaa prosessia aikalisien, puoliajalla  ja vaihtopenkillä käytävien keskustelujen avulla. Harjoituksissa hommaa jatketaan muuttuvissa olosuhteissa, vaihtelevien tehtävien kautta. Jos tätä ajatuskulkua seuraa, niin vaihtopenkiltä ei tarvitse jatkuvasti antaa kentälle ohjeita. Itse asiassa kentälle huudetut ohjeet estävät oppimisprosessia, vaikkakin ne voivat lyhytaikaisesti merkittävästikin parantaa yksittäisen pelaajan suoritusta.

Jos edellinen ajatuskulku ohjaa valmentaa analysoimaan pelissä syntyviä tilanteita, johtamaan ja kannustamaan joukkuetta ja ohjaamaan oppimisprosessia, niin mihin ajatuksiin ohjeiden huutaminen kentälle perustuu?

Mulla on siis omakohtaista kokemusta aiheesta. Peilatessani oman huutamisen taustalla olevia ajatuksia, päällimmäisenä oli ajatus voittamisesta ja coachina menestymisestä. Heräävät tunteet liittyivät häviämisen pelkoon ja siihen liittyvään häpeään. Noita ajatuksia ja tunteita kun koitti jotenkin peitellä, niin käyttäytyminen ilmeni vihaisuutena ja karjumisena. Nyt ajattelen, että karjumalla valmentaminen ja pelolla johtaminen on per……

Kantapäänkautta olen oppinut, että aika ajoin on hyvä tutkiskella ja kuulostella omia ajatuksia ja niihin liittyviä toimintamalleja.

Työnohjaus voisi olla yksi hyvä keino tutkia omaa valmennustaan ja esimiehisyyttään.

 

Tunnustus tuli – kiitos mahdollistajille – ymmärsin olevani itsekin mahdollistaja

Suomen Koripalloliiton myönsi minulle kultaisen ansiomerkin. Arvostan suuresti saamaani tunnustusta. Se kun tuli asiassa, johon olen elämässäni käyttänyt todella paljon aikaa ja voimavarojani. Koripallo on aina ollut suuri rakkauteni. Niin rakas, että kerran se on minut myös murtanut.

Merkin saatuani jäin pohtimaan elämäni korsivaiheita. Tunnustan, olen herkkis. Tänään kävelyllä huomasin itkeväni. Itikin suuresta ilosta, helpotuksesta ja kiitollisuudesta.  Ajattelin sitä, kuinka moni ihminen on mahdollistanut sen, että olen saanut olla mukana koriksessa lähes koko elämäni.  Jotenkin koin myös voimakkaasti iloa siitä, että olen itse saanut maksaa velkaani korikselle takaisin edes osan siitä, mitä se on minulle antanut minulle.

Koris mahdollisti minulle paikan olla turvassa lapsuuteni ja nuoruuteni murheissa.  Jollaksen lapsuudenkaverini ja pelikaverini Sointu ja Pirjo edustavat minulle kaikkea sitä positiivista, mitä ystävyyteen voi liittää.

Ensimmäinen valmentajani  jo edesmennyt Teuvo Kinnunen todisti sen, että valmentajalla on todellakin väliä. Hän piti meistä aika railakkaistakin pelaajista hyvää huolta, innosti, kannusti, mahdollisti, vaati rakkaudella ja suurella sydämellä. Vasta aikuisena olen tajunnut, mikä merkitys hänellä oli meille kaikille. Vasta monien vuosien valmentamisen jälkeen uskalsin yrittää oppia tuota Teukan tapaa olla ihminen ihan jokaiselle pelaajalle.

Oma jengini Helsingin Jyry on yhä minun henkinen kotini.  Jyryn Jengissä sai olla oma itsensä, koetella omia rajoja, kiukutella, iloita ja ennen kaikkea olla ja oppia yhdessä.  Yhdessä voitettiin ja hävittiin.  Tuon jengin jäsenyys on minussa aina olemassa.

Sukutapaamisissa mua ei paljon nähdä vieläkään, mutta iso yhteys löytyi veljeni vaimoon Pikkikseen. Hän on ollut minulle kuin isosisko. Hän on osannut sopivasti kuunnella, kannustaa ja puolustaa kaikissa elämäni vaiheissa. Korisfanius ja sitä kautta korismatkat on meidän yhteinen juttu.

Marianne on elämäni valo, turvasatama ja majakka.  Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä onnea, joka hänen kohtaamisestaan on minulle auennut.  Sairastuin vahvuuteen, mutta rakkaus antoi mahdollisuuden olla heikko. Heikkoudesta löytyi ihan uusi vahvuus, joka on mahdollistanut tämän aika vaativan koristyön tekemisen.

Ilman lapsiani Samia ja Sannaa mitä luultavasti olisin ammattivalmentaja, jonka ymmärrys elämästä voisi olla aika rajallinen. Välillä olen kyllä aika surkea mutsi, mutta rakkautta on riittänyt.

Valmentajakavereista tulee tärkeänä ihmisenä mieleeni Juha H.  Kun molemmin puolien luottamus ja kunnioitus on suuri, niin haastavatkin hommat hoitu.  Kiitos kaikille kohtaamilleni valmentaja- ja järjestötyön kolleegoilleni. Kunnioitan kaikkia niitä toimijoita, jotka uskaltavat pohtia omaa tekemistään.

Kiitos jokainen pelaaja, jota olen saanut ohjata tai valmentaa.  Teiltä olen korikseni oppinut.

Unelmana on olla vielä hetki koriksessa mukana.  Uskaltaa tehdä ja puhua niistä asioista, joihin itse eniten uskon. Vanhana jaksaa.

palkitut

Kun ei voi voittaa, osaanko olla pelaajien tukena, osaanko kohdata tunteeni

Valmentamani C-poikien (13-14 vuotiaat) harrastejoukkue pelaa alinta mahdollista alueen sarjaa ja hävisi viikonloppuna pelinsä lukemin 109 – 18 ja 100 – 27. Joukkueessa pelaa parikymmentä koriksen vasta-alkajaa. Vastustajissa on lähes kaikissa joukkueissa vähintään kolme, useimmiten neljä vuotta korista harrastaneita. Toki aloittelijoita on muissakin joukkueissa mukana, mutta vain yksittäisiä pelaajia.

Ennen peliä kuulen poikien ihan tosissaan miettivän, voitammeko vai häviämmekö. Asian tiedostaen, koitimme valmistaa pelaajia otteluun asettamalla pelaajille ja joukkueelle pienempiä ja helpompia tavoitteita. Voitimmekin muutaman tilanteen aina välillä ja koitimme kertoa pojille, kun tämmöinen meidän ’voitto’ saavutettiin.

Pelin kuluessa näin, että pelaajat reagoivat monin eri tavoin ottelun tulostilanteen herättämään tunnereaktioon, osa rakentavasti ja osa eri tavoin kiukutellen. Kuulostelin ottelun kuluessa myös omia reaktioitani.

Puoliajalla puhuttiin pikaisesti kunkin suhteesta pettymykseen ja mahdollisuuteen olla katsomatta tulostaululle. Kunnialla selvittiin ottelun loppuun ja ottelun jälkeen jatkettiin hetki siitä, miten voisimme olla katsomatta tulostaulua ja fokusoida yksittäisiin pelitilanteisiin.

Auttoiko toimintamme ketään, sitä en saanut selville, mutta joukkue kuitenkin käytti tauon innokkaasti koriskentällä puuhastellen.

Toinen peli alkoi paljon paremmin ja noita meidän voittoja tulikin enemmän. Lopputulos oli kuitenkin vielä karmivaisempi, mutta joukkue jaksoi yrittää oman osaamisensa puitteissa lähes koko ottelun ajan. Huh, huh. Olin itse kyllä tosi väsynyt pelien tauottua.

Pelin jälkeen palattiin vielä tuohon pettymyksen kokemukseen. Kysyin pojilta, mitä kaikkia tunteita pelit ovat herättäneet. Nimesin itse tunteita ja pyysin poikia nostamaan kätensä, jos heidän kokemansa tunne oli tuttu. Osa pojista tunnisti ainakin ärsyyntymisen, vihan, pettymyksen ja turhautumisen.  Toki myös onnistumisen hetkillä iloa ja muuta positiivista. Yksi poika sanoi, että me tarvitsemme viisinkertaisen määrän henkistä kestävyyttä (olin varmaan noita sanoja itse käyttänyt), että voimme jatkaa matseja ja koriksen pelaamista. Lopussa pojat kajauttivat kyllä melko lujaa tuon meidän joukkueen loppuhuudon.  Koin, että pieni mahdollisuus tunteiden tunnistamiseen helpotti tilannetta.

Tulevissa harjoituksissa vasta nähdään, kääntävätkö pojat pettymyksen energiaksi, joka siivittää yrittämiseen oppia koriksen taitoja ja kuroa umpeen vastustajien taitoetumatkaa.  Joukkue on ollut todellinen drop-in joukkue, johon on tullut lisää väkeä koko kauden ajan. Tätä kirjoittaessani puhelin soi ja kaksi uutta pelaajaa on tulossa huomenna kokeilemaan korista.

C-Reds

Myös minulle, kokeneelle valmentajalle, tämä matka oli hyvä oppimiskokemus. Sain mahdollisuuden kuunnella, mitä ajatuksia ja tunteita nämä tilanteet myös itsessäni herättivät.

Ei tuntunut vaikealta asettaa pelaajille pienempiä tavoitteita, johtaa otteluita kannustamalla ja rakentavalla tavalla. Pelitilanteessa oli helppoa olla pelaajien tukena. Pystyn hallitsemaan tilannetta ja itseäni, eikä homma missään kohtaa karkaa lapasesta. Olen hyvin läsnä ottelussa. Oma matkani tähän tapaan toimia on ollut kyllä pitkä ja mutkikas.

Seuraan usein koripallo-otteluissa valmentajia ja heidän toimintaansa. Joskus näen vastaavissa tilanteissa negatiivisten tunteiden synnyttämää huonoa käytöstä ja jopa pelaajia häpäisevää käyttäytymistä. Myös häviämisen pelkoa, vihaa ja muita tunteita saattaa nähdä piilotettavan ns. rakentavaan toimintaan. Kehon kieli ja ilmeet kertovat kuitenkin ihan muuta.  Voiko olla, että niitä tunteita, joita ei itse jaksa kantaa, siirretään sitten eri tavoin pelaajien kannettavaksi.

Pelien tauottua huomasin itse jääväni kiinni kummasta selittämisestä. Puhuin ventovieraille ihmisille, miten vähän pojat ovat pelanneet ja sitä sun tätä. Olin pahasti ylikierroksilla. Kun myöhemmin kaivaudun selitysteni taakse, huomaan häpeäkseni miettiväni, että mitähän ihmettä vastustajien valmentajat ja meidän omien poikien vanhemmat ajattelevat minun kyvystäni valmentaa.  Illalla sain tehdä paljon itseni kanssa töitä, vapautuakseni noista inhottavista ajatuksista ja tunteista. Onneksi olen harjoitellut toimivia konsteja.

Pelkään pahoin, että myös koriskulttuurimme vahvistaa käsitystä, että parhailla joukkueilla on parhaat valmentajat ja siten viimeksi sarjassa jääneen joukkueen valmentajat ovat huonoimmat. Keinolla millä hyvänsä on siis saatava joukkue voittamaan.

Jään taas kerran miettimään, miten voisimme kasvattaa koriskulttuuria mahdollistamalla useamman pelaajan aloittaa vielä C-ikäisenä. Olisi sitten sarjoja myös vasta-alkajille. Miten opettaisimme sekä pelaajia, että valmentajia kohtaamaan, nimeämään ja sietämään tunteita, joita kaikessa kilpailussa, niin voittamisessa kuin häviämisessäkin syntyy.  Miten auttaisimme pelaajia ja valmentajia löytämään keinot hyöty käyttää nuo tunnistetut tunteet koriksen, pelaajien ja kunkin omaksi eduksi.

Felix

Vahvuuksien kautta oman mukavuusalueen ulkopuolelle  – kehityksen ehto

Olin Valmentaa kuin Nainen illassa jakamassa tarinaani valmennuksesta. Toinen illan esiintyjä oli äärimmäisen kiinnostava jalkapallopersoona ja valmentaja Marianne Miettinen.  

Mariennen valmennusfilosofia perustuu pitkälti pelaajien vahvuuksien kautta valmentamiseen. Aivan loistava tapa vahvistaa pelaajan itseluottamusta ja varmistaa myös joukkueen kaikkien pelaajien tieto muiden osaamisesta.  Marianne kertoi monin esimerkein, miten vahvuuksien kautta valmentaminen mahdollistaa upeasti koko joukkueen onnistumisen omalla parhaalla tasolla.  Iso teema Mariennen esityksessä oli myös vuorovaikutuksen merkitys valmennuksessa.

Olimme Mariannen ja kuulijoitten kanssa yhtä mieltä siitä, että pelaajan kehittymistä uudelle tasolle tapahtuu kuitenkin vasta kun pelaaja harjoittelee ja myös pelaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella.  Pohdimme illan aikana muutamaan otteeseen sitä, miten hankalaa on tietää, milloin harjoitus ja peli ovat sopivalla tavalla kuormittavaa, jotta usko omaan osaamiseen säilyy ja kehitys jatkuu.  

Jatkuva ja liiallinen oman mukavuusalueen ulkopuolella harjoitteleminen ja pelaaminen voi tuottaa niin fyysistä kuin kognitiivista ahdistusta ja voi johtaa ylikuormittumisen.  Viime aikoina on puhuttu paljon juuri levon merkityksestä urheilijoiden arjessa.

Pelaaja voi päästä nk. flow-tilaan kun hänen harjoituksessa ja pelissä kohtaama haaste on sopivalla tasolla oman osaamisen kanssa.  Liian helppo peli tai harjoitus turhauttaa, eikä kehitä ja liian vaikea taas ahdistaa.  Pelaaja reagoi sitten turhautumiseen tai ahdistukseen omalla persoonallisella tavallaan.  

Stressi, jota liian vaikea tai liian helppo harjoitus aiheuttaa voi pitkään jatkuessaan olla kohtalokasta pelaajan kehityksen kannalta. Stressi vaikuttaa autonomisen hermoston tilaan sitä kiihdyttävästi. Elimistö joutuu ns. taistele tai pakene -reaktion tilaan.  Vaikka kuormitus loppuukin, autonominen hermoston aktiivisuus ei lopu ja tilanne jää ns. päälle.

Ihminen on niin monimuotoinen kokonaisuus, että edes pelaajan itsensä, on vaikea tunnistaa omia reaktioitaan.  Korostaessaan vuorovaikutustaitojen tärkeyttä Marianne puhui paljon pelaajan omien kykyjen itseanalysointia ja ominen vahvuuksien tunnistamista.

Ainoa tapa tunnistaa harjoitusvaste on erialisten fyysisten mittausten lisäksi kehittää pelaajien itsearviointia myös kognitiivisen, taidollisen ja taktisen kuormituksen asiantuntijaksi.   Valmentajan tehtävä on auttaa tässä prosessissa. Suotavaa olisi myös kehittää helppoja, vaikka yksinkertaiseen kyselyyn perustuvia arviointitapoja ko. tiedon saamiseksi harjoitusten ja pelien jälkeen. Miksei yksinkertainen kysely asteikolla 1-10 kuten kipukysely, voisi sopia tähänkin tarkoitukseen.  

Kiitos mukana olleille upeille palloiluvalmentajille. Ajatuksia herättävä ilta.  

 

Täydellisestä väsymyksestä energiapiikkiin – valmennuksen on autettava urheilijaa purkamaan syntyneitä tunteita

Valmennuksen mantrat kuten keskity hetkeen, pelataan omaa peliä vaihto kerrallaan, ja muut vastaavat voivat olla toimivia vasta kun mentaalivalmennuksessa ollaan siinä kohtaa, että omat tunteet ja niiden trikkerit on tunnistettu, tunteet koettu ja purettu ja mieltä aletaan tukea esim. edellä mainituilla voimalauseilla.  

Perjantaina olin kuolemanväsynyt.  Mieli maassa ja jalat jumissa pitkän työviikon jälkeen.  Istuin neljän jälkeen työtuolissani ja keräsin itseäni jaksaakseni hakea postista sinne saapuneita koripalloja. Myös kaupassa piti käydä. Pelkkä ajatuskin citymarketin keikasta sai minut jähmettymään entisestään.  Koko alkuvuoden olin ollut niin energinen, positiivinen ja aktiivinen.

Oli pakko selvittää, mistä oli kyse?  Sisäisen maailmani selvitystyöhön tarvitaan omaa aikaa. Sitä otin itselleni lauantaina. Makoilin sohvalla ja mietin mistä kehooni jähmettyneestä tunteesta voisi olla kyse ja missä kohtaa kehoa tunteet jäävät jumiin.  Löysin riittämättömyyden, syyllisyyden ja niistä syntyneen surun tunteen. Minulle tyypilliseen tapaan jumi oli jaloissa, tällä kertaa pohkeissa.  Kun tunnistin tuon surun tunteen, se lähti liikkeelle ja tuli esille kyynelinä. Vollotin siinä aikani ja päätin lähteä koiran kanssa kävelylle.

Kävelyllä koitin jatkaa asian työstämistä. Mikä tekijä tai tekijät olivat laukaisseet tämän ketjureaktion? Mikä olisi voinut olla se tilanne tai ne tilanteet, joista homma oli käynnistynyt.  Mitkä negatiiviset ajatukset olivat tuottaneet nuo tunteet, jotka olin jättänyt käsittelemättä?  Kaikki oli siis tapahtunut minun huomaamattani.

Tajusin, että olin reagoinut epäselvään viestiin ohjaamisestani, olin pitänyt yhden harjoitteen, joka ei toiminut lainkaan. Löysin vielä pari muutakin samaan haavaan uponnutta laukaisevaa tekijää.  Nuo laukaisevat tekijät sopivat minun elämän varrella syntyneisiin haavoihin.  Miten oppisin tunnistamaan tunteet niiden syntyessä? Miten poistaisin ne mielestäni ja kehostani ennen kuin ne kerääntyvät jonnekin ja lamaannuttavat?

Lauantai iltana kaikki tunteet olivat saaneet kyytiä mielestäni ja kehostani ja olin täynnä energiaa. Niin energinen, että siivosin keittiön kaappeja. Roskiskaapin jynssäsin suurella kiitollisuudella.

Jäin pohtimaan suurta intohimoani juniorivalmennusta ja sitä kuinka paljon pelaajille nousee eri tilanteissa tunteita, joita ei saa näyttää ja jotka voivat jäädä käsittelemättä.  Jatkuessaan pitkään häviäminen, epäonnistuminen, loukkaantumiset, penkittäminen ja muut negatiiviset tunteen voivat varastoitua pelaajan mieleen ja kehoon ja vähentää käytettävissä olevaa energiaa.  Voisikohan niitä ns. huonoja päiviä osaltaan selittää tällainen tunnejumi kehossa.  

Neuvoisin kaikkia valmentajia tarkkailemaan kiinnostuneena valmennuksessa esille nousevia tunteita, nimeämään, käsittelemään ja purkamaan niitä rakentavasti. Olisi epäinhimillistä jos pelaajat eivät reagoisi negatiivisiin kokemuksiin ajatuksin ja tuntein. Tunteisiin reagoiminen, vaikka huono käyttäytyminenkin saattaa olla pelaajan kannalta parempi kuin sivistynyt vaikeneminen.